Hämeenlinnan esoteerinen vuosi 1910

Jalo-Kivi ja kumppanit pyrkivät 1910-luvun taitteessa rakentamaan Suomeen kansallisella tasolla järjestäytyneen spiritualistisen liikkeen. Liikkeen järjestöllinen ruumis oli Suomen Spiritistinen Seura, joka eli lyhyen elämänsä pääasiassa Helsingissä ja Tampereella, mutta jonka vaikutus ulottui myös muualle Suomeen Spiritistin ja etenkin Jalo-Kiven esitelmämatkojen välityksellä. Spiritualistisen hankkeen levinneisyyttä kartoittaessani olen tullut hahmotelleeksi välähdyksenomaisia katsauksia eri puolilla Suomea syntyneisiin esoteerisiin ympäristöihin. Tämän puuhailun myötä minulle on käynyt selväksi, etteivät spiritualismi, teosofia, antroposofia ja muut esoterian yläkäsitteen alla tutkitut liikehdinnät suinkaan rajoittuneet 1900-luvun alussa vain maamme suurimpiin kaupunkeihin, vaan niiden vaikutus tuntui myös lukuisissa pienemmissäkin asutuskeskuksissa ja kyläyhteisöissä.

Tässä kirjoituksessa avaan hieman Hämeenlinnan esoteerisesti vilkasta vuotta 1910 muutamien lehtitietojen valossa. Taustaksi mainittakoon, että kyseisessä kaupungissa oli selvästi jo aikaisemmin syntynyt epämuodollista esoteerishenkistä toimintaa, jonka tarkempi luonne on kuitenkin minulle tuntematonta. Jotakin voin sentään vihjailla. Hämeenlinnasta ainakin olivat kotoisin Spiritistin ja Helsingin Spiritistisen Seuran yhteydessä (kesällä 1909) tapaamani kirjaltaja Antti Hietala ja hänen vaimonsa Elvi Hietala, jotka ennen muuttoaan Helsinkiin olivat toimineet aktiivisesti Hämeenlinnan sosialidemokraattisissa piireissä. Arveluita herättää myös se, että Tampereen Spiritistisen Seuran yhteydessä ohimennen (keväällä 1910) kohtaamani tunnettu sosialisti Alma Jokinen ja hänen miehensä, niin ikään maineikas sosialisti Väinö Jokinen vaikuttivat tällöin kaupungissa: Väinö toimi Hämeen Voiman päätoimittajana (1908–1912). Jokisten tarkempi suhde esoteeriseen henkisyyteen on kuitenkin selvittämättä.

Helsinkiläisten teosofien suurlakon 1905 jälkeen aloittama ylialueellinen propagandatoiminta saavutti nopeasti myös Hämeenlinnan. Väsymätön luennoitsija Veikko Palomaa levitti teosofian ilosanomaa talvella 1906–1907 kunnasta kuntaan ja poikkesi matkoillaan myös Hämeenlinnan Palokunnantalolla. Mikään menestys esitelmätilaisuus ei kuitenkaan ollut: ”Yleisöä oli sangen vähän, joten huoneenvuokran ja sanomalehti-ilmoitusten aiheuttamat menot tuottivat tappiota, jota minun ei kumminkaan tarvinnut rahassa suorittaa.” (Omatunto 15/1906.) Pohtiessaan keväällä 1909 luentokiertueen järjestämistä Suomen Teosofisen Seuran ylisihteeri Pekka Ervast puolestaan ilmoitti, että mikäli hänen toivottaisiin käyvän esim. Hämeenlinnassa, tästä tulisi kirjoittaa hänelle ajoissa. (Tietäjä 3/1909.) Hän siis tiesi tai ainakin aavisteli Hämeenlinnassa olevan henkilöitä, jotka saattaisivat olla kiinnostuneita kuulemaan häntä. Ervastin luentomatka ei kuitenkaan tuolloin järjestynyt.

Näin pääsemmekin vuosikymmenen taitteeseen. Keväällä 1910, tarkemmin ottaen pitkäperjantaina 25. maaliskuuta, Jalo-Kivi ilmaantui tiettävästi ensimmäisen kerran Hämeenlinnan Raittiustalolle pitämään spiritualistista esitelmää kuolemanjälkeisestä elämästä. Esitelmää kerääntyi kuulemaan huoneen täydeltä uteliasta yleisöä eli noin satakunta ihmistä. (Hämetär 31.3.1910; Hämeen Sanomat 31.3.1910.) Jalo-Kiven suosio oli näin ollen huomattavasti suurempi kuin Palomaan muutamaa vuotta aikaisemmin. Oliko esoteria tällä välin alkanut kiinnostaa enemmän vai oliko hänellä vain parempi tuuri? Kaikki eivät kuitenkaan olleet mielissään. Ainakaan Hämettäreen (31.3.1910) nimimerkillä Pettynyt raportoinut paikkakuntalainen ei ollut lainkaan tyytyväinen kuulemaansa:

Esitelmän sisällys ja aineen uutuus (ainakin suurelle yleisölle) oli kai omansa kuulijoita keräämään. Miten tyytyväisiä kuulijat sitte olivat kuulemaansa, en tiedä enkä tahdo sanoa; omasta puolestani vain lausun, etten monestikaan ole esitelmätilaisuudesta lähtenyt niin pettyneenä kuin tästä. Puhujapaikalla esiintyy pitkä, saamattoman ja milteipä hämmästyneen näköinen mieshenkilö, joka silmiänsä nostamatta tunnin pitkän lukee heikolla äänellä, perin epäselvästi ja vieläpä virheellisestikin rintaansa vastaan kovasti painamaansa paperikääröä – kualemasta ja halusitsionista (!) y.m.s. kuulee hänen mainitsevan – ”spiritismi on todistanut”, mutta millä tavalla, sitä ei kuule – – – Koko ”hölyn pöly” päättyy jonkinlaiseen selostukseen Milanossa v. 1892 Eusapia Paladinon mediumina ollessa tehdyistä kokeista j.n.e.

On muuten huomionarvoista, että Pettynyt kohdistaa kritiikkinsä vain esitelmöitsijään, ei tämän aiheeseen. Kirjoittaja vaikuttaa saapuneen tilaisuuteen kiinnostuneena ja suurin odotuksin – miksipä hän muuten olisi pettynyt? Vaikuttaa myös siltä, että hänellä oli aiheesta jo ainakin jonkin verran ennakkotietoja; tähän viittaa hänen huomautuksensa, että aihe on uusi ”ainakin suurelle yleisölle” – ei siis ehkä niinkään hänelle itselleen.

Kirjoittaja harmitteli, ettei esitelmöitsijää oltu ilmoitettu ennalta. Ilmoituksissa oli nimittäin mainittu vain esitelmän aihe.

Mielestämme olisi kohtuullista, että yleisölle ilmoitettaisiin, ken kulloinkin esitelmöitsijänä, vallankin tällaisissa aineissa, esiintyy, ettei tule vaivanneeksi itseänsä tilaisuuteen, missä kaikenlaiset tuhrijat käsittelevät aineita, joita eivät itse vähääkään ymmärrä. Näin menettelevät vain kaikenlaiset julki- ja valesosialistit, jotka luulevat pystyvänsä kaikkeen, vaikkeivät mitään itse osaa.

Sivallus sosialisteja kohtaan ei ole yllättävä nuorsuomalaisessa Hämettäressä. Näkemys sosialistien perusteettomasta itseluottamuksesta seurasi SDP:n vastustajien maalaamaa kuvaa sosialistiagitaattoreiden kiihottamasta rahvaasta, joka voimainsa tunnossa asteli uhmakkaasti ymmärryksensä ahtaiden rajojen yli. Mutta jos katsotaan tämän kuvan poleemisen värityksen ohi, voidaan nähdä, että Pettyneen sanoista kuultaa läpi tärkeä piirre 1900-luvun taitteen suomalaisessa kulttuurissa, nimittäin se, että ”syvät rivit” saattoivat tällöin alkaa yhä laajemmassa määrin lukea, pohtia, kirjoittaa ja puhua paitsi politiikasta myös kaikesta muusta sellaisesta, mikä aiemmin oli rajattu ”sivistyneistön” salonkeihin. Tehdastyöläisellä ja rengillä saattoi olla mielipiteitä kaikesta, mikä ajassa liikkui, niin tieteen, uskonnon kuin taiteenkin alueella. Ei ollut enää mitenkään epätavallista, että Jalo-Kiven kaltainen itseoppinut ryysyköyhälistön kasvatti (joka tosin näinä vuosina asteli jo kohti keskiluokkaista elämää) astui yleisön eteen esittämään näkemyksensä esim. juuri kuolemanjälkeistä elämää koskevista kysymyksistä, kritisoiden samalla tieteellisiä ja uskonnollisia auktoriteetteja ja instituutioita.

Hämeenlinnan Raittiustalo vuonna 1907.

Sivumennen sanoen olin hieman yllättynyt löytäessäni tämän kuvauksen Jalo-Kivestä kömpelönä puhujana. Tiedän nimittäin, että hänellä oli kokemusta julkisesta esiintymisestä 1900-luvun alkuvuosista alkaen. Lisäksi hänen toisen vaimonsa – joka tapasi hänet 1910-luvun taitteessa – kerrotaan kuvanneen häntä karismaattiseksi. Kaiketi sama henkilö voi tehdä eri ihmisiin erilaisen vaikutuksen, ja voihan ramppikuume iskeä kokeneeseenkin puhujaan. Mutta oli Jalo-Kiven puhujanlahjojen laita niin tai näin, häntä tuskin voidaan pitää pelkkänä ”tuhrijana” spiritualismin saralla: hän oli jo vuosia perehtynyt okkulttiseen kirjallisuuteen ja hänen asiantuntijuutensa käy ilmi mm. hänen kirjoituksistaan Spiritistissä sekä hänen kirjasestaan Ääniä haudan takaa eli näkymätön mailma (1909).

Hämettären haukku ei tehnyt haavaa Jalo-Kiveen. Asia kuitattiin Spiritistissä (16/1910) toteamalla, ettei esitelmä ”nähtävästi ollut ”vapaamielisen” ”Hämettären” toimituksen mieleinen, päättäen sen ilkeästä repostelusta uutisessaan tilaisuudesta”. Spiritualistit jatkoivatkin Hämeenlinnan pehmittämistä aatteensa alle. Sunnuntaina 10. huhtikuuta ”herra W. Sampo” saapui Raittiustalolle esitelmöimään ”kuoleman jälkeisestä elämästä kokemuksien valossa”. (Hämetär 9.4.1910; Hämeen Sanomat 9.4.1910.) Todennäköisesti ilmoituksessa on painovirhe ja kyseessä oli muuan suutari ja ammattiyhdistysaktiivi Severus Sampo, Jalo-Kiven hyvä ystävä ja Suomen Spiritistisen Seuran perustajajäsen. Myös Sampon esitelmä herätti huomiota paikallisessa lehdistössä. Esiin ei kuitenkaan nyt noussut esitelmä tai esitelmöitsijä itse. Sen sijaan esitelmän yhteydessä pidetty keskustelutilaisuus antoi vanhasuomalaiselle Hämeen Sanomille (16.4.1910) mahdollisuuden piikitellä poliittista kilpailijaansa Hämetärtä uutisessa ’Hämeenlinnan nuorsuomalaisten ”uskonnollisuus”’:

Viime sunnuntaina pidetyssä spiritistisessä esitelmätilaisuudessa lausui keskustelun kuluessa muuan H:linnan nuorsuomalaisten ”merkkimies” ja Hämettären ahkera avustaja, että ”kristinusko on kaikista sivistyneistä uskonnoista järjettömin.” Sama puhuja vakuutti, että kristinusko on tuottanut ”enemmän kirousta kuin siunausta.” Vielä paheksui hän sitä, että jumalanpalveluksia pidetään täkäl. kirkossa. Pienemmissä huoneissa niitä puhujan mielestä olisi pidettävä ja niissäkin – ”vanhoille mummoille.”

Varmat voimme olla siitä, ettei tätä esitystä lausuttu ajattelemattomuudessa, vaan oli se tarkoituksella tehty. Pantiin kait puolueessa yleistä luottamusta nauttiva, vaikkakin vain ”kielten tutkimista” harjoittava henkilö kristinuskosta tuomiota lausumaan, jotta nähtäisiin, minkä vaikutuksen se tekee ja kun huomattiin, että puhe lankesi huonoon maahan, niin pantiin puhuja ”oikomaan” esitystään.

Ei ole tiedossani, kuka Hämeen Sanomien tarkoittama nuorsuomalainen oli. Houkuttelevaa olisi ajatella, että kyse olisi samasta henkilöstä, joka kätkeytyi nimimerkin Pettynyt taakse, mutta tämä on vain arvailua. Piikittelevä pikku-uutinen osoittaa kuitenkin hyvin, kuinka tiukasti uskonto oli mukana ajan poliittisissa väittelyissä. Etenkin juuri Suomalainen Puolue kunnostautui ns. ”uskontoaseen” käytössä, syytellen nuorsuomalaisia ja eritoten sosialisteja uskonnon hylkäämisestä ja siten yhteiskuntamoraalin rapauttamisesta. Mitä tulee sosialisteihin, historiantutkimuksessa ja työväenliikkeen omassakin historiankirjoituksessa on pitkään hellitty ajatusta, että he todellakin ottivat tuntuvaa pesäeroa uskontoon. Historioitsija Mikko Kemppaisen tuore väitöskirja Sosialismin, uskonnon ja sukupuolen dynamiikkaa (2020) osoittaa kuitenkin, että asiaa kannattaa tarkastella paljon monivivahteisemmin: uskonto oli tärkeä osa 1900-luvun alun poliittista maastoa myös sosialistien taholla.

Hämeenlinnan esoteerinen kevät 1910 jatkui railakkaana Sampon luennon jälkeen. Keskiviikkona 20. huhtikuuta Hämeenlinnan teatteritalolla järjestettiin ”taikatemppu-ilta”, jossa ”kuuluisa Tanskalainen spiritisti Faust” esitti ”yliluonnollisia taikatemppuja”. (Hämetär 19.4.1910.) Suomessa tunnettiin jo 1890-luvulta alkaen kuuluisa tanskalainen antispiritisti Faustinus, jonka elämää ja toimintaa kulttuurihistorioitsija Marjo Kaartinen on selvittänyt seikkaperäisesti tuoreessa teoksessaan Spiritistinen istunto (SKS 2020). Tämä kaupungissa vuonna 1910 vieraillut herra lienee kuitenkin ollut muuan toinen samankaltaista nimeä käyttänyt, luultavasti tarkoituksella kuuluisamman kollegansa maineella ratsastanut esiintyjä. Näin voisi ainakin päätellä siitä, että kun myös Turussa esiintyi vuonna 1911 eräs Faust, lehdissä korostettiin, ettei kyse ollut Faustinuksesta (ks. Kaartinen 2020, 158-159).

Toukokuun alkupuolella Raittiustalolla saatiin puolestaan kuulla ”teosoofista” esitelmää. Puhujana oli Hämettären (12.5.1910) mukaan ”eräs tuntematon rouvashenkilö”. Lehden arvio ilmeisen epäonnistuneesta tilaisuudesta oli tyly ja irvaileva: ”Esitelmässä, joka kesti 15 minuuttia, ei ollut kunnollista alkua eikä loppua, pelkkää käsittämätöntä himphamppua koko soppa. Illan tärkein numero taisikin olla ’kolehdin’ keräys. Yleisöä oli tilaisuuteen onneksi saapunut ainoastaan kymmenkunta henkeä.” Hämettäressä alettiin selvästi jo kyllästyä kaupungissa ravaaviin okkulttisiin saarnamiehiin ja -naisiin: ”’Spiritismi’ ja ’teosofia’ lienee pahasti mennyt eräille esiintymishaluisille ’kolportööreille’ päähän, koskapa Hämeenlinnalaisia lyhyen ajan kuluessa kaksi eri kertaa on moisella roskalla koetettu ikävystyttää.”

Kesäkausi toi sentään hetkellisen rauhan Hämettärelle, mutta syksyn koittaessa esoteerinen esitelmöinti jatkui jälleen. Jalo-Kivi palasi syyskuussa kaupunkiin ja piti kahtena peräkkäisenä päivänä esitelmän, joiden yhteydessä myös keskusteltiin. Aiheina olivat tällä kertaa ”kuolema ja henkimaailma” sekä ”spiritistiset ilmiöt ja kokemukset”. Hämettäressä (27.9.1910) oltiin nähtävästi jo unohdettu Jalo-Kiven keväinen esiintyminen, sillä nyt häneen viitattiin ”tuntemattomana mieshenkilönä”. Esitelmiä oli lehden mukaan kokoontunut seuraamaan ensimmäisenä päivänä noin neljäkymmentä henkeä, kun taas toisena päivänä yleisöä oli hyvin vähän. Hämettäressä (sama) jo tuskailtiin: ”Parasta olisi, jos arv. spiritistit ja teosoofit jo jättäisivät Hämeenlinnan rauhaan, ellei heillä ole parempaa tarjolla kuin millä heidän kolehtia kokoavat lähettinsä ovat meitä tuon tuostakin kyllästyttäneet”.

Jalo-Kivi näyttää esitelmän yhteydessä herätelleen ajatusta Suomen Spiritisen Seuran paikallisosaston perustamisesta Hämeenlinnaan. Tämän onnistumisesta on ristiriitaisia tietoja. Hämetär (sama) esitti touhun täydellisenä epäonnistumisena: ”Puhuja yritti saada perustetuksi paikkakunnalle spiritististä yhdistystä, mutta kun ei kukaan jaksanut seurata puhujan sekaista ’ajatusmeininkiä’, eikä olleet hullua hurskaammat koko yhdistyksen tarkoituksesta, ei hankkeesta tullut mitään.” Hämeen Sanomissa (27.9.1910) sen sijaan mainittiin, että Jalo-Kiven ”[e]sitelmien johdosta keskusteltua päätettiin perustaa teosofinen yhdistys, jonka alkuvalmistuksia tekemään valittiin erityinen toimikunta.” On kuitenkin varmaa, ettei Jalo-Kivi haaveillut minkäänlaisesta teosofisesta järjestäytymisestä: hän oli näihin aikoihin riidoissa teosofien kanssa ja näki teosofian hyvin kielteisessä valossa. Hämeen Sanomien toimittajalla lienee ehkä mennyt teosofia ja spiritualismi sekaisin – mikä oli yleinen erhe asiaan perehtymättömien parissa – tai sitten keskustelijat olivat päätyneet sivuuttamaan Jalo-Kiven toiveet ja kallistuneet enemmän teosofian suuntaan.

Ehkä luultavinta kuitenkin on, ettei asiassa tahdottu tehdä selvää ratkaisua puoleen eikä toiseen: teosofia ja spiritualismi mahtuivat hyvin samaan kiinnostuspiiriin, vaikka niiden välille saattoikin syntyä myös konflikteja. Tähän lopputulokseen viittaa teosofien äänenkannattaja Tietäjässä (11/1910) marraskuussa kerrottu tieto:

Mikäli meille on kirjotettu, kokoontuu Hämeenlinnassa kerran viikossa pienempi joukko asianharrastajia lukemaan teosofista ja spiritististä kirjallisuutta ja keskustelemaan luetun johdosta. Niinpä siis Birger Jarlinkin vanhassa kaupungissa uusi päivä alkaa valeta. Kasvakoon pieni itu pian suureksi puuksi.

Toisaalta myös Jalo-Kiven edustamalla, teosofiaan nurjamielisesti suhtautuvalla spiritualismilla näyttää olleen kannattajansa Hämeenlinnassa. Ainakin hänellä oli paikkakunnalla joku, joka saattoi juoruta hänelle teosofien tekemisistä. Spiritistissä (28–30/1911) nimittäin kirjoitettiin kesällä 1911:

Ohhoh! Hämeenlinnasta kerrotaan meille sinne pyydetyn kirjailija Pekka Ervastia puhumaan, mutta oli tämä asettanut saapumiselleen ehdoksi, että vähintäinkin 100: – mkaa ”puhdasta” on taattava hänelle. Mitä sanoi mestari kun lähetti opetuslapsensa saarnaamaan?

Lokakuussa 1910 myös maineeltaan kyseenalainen teosofinen esitelmöitsijä Juho Lehto kävi Hämeenlinnassa puhumassa aiheista ”mitä varten elämme ja mitä meistä tulee kuoltuamme” sekä ”ihanneavioliitto henkinen ja maallinen”. (Tuolloin kuumina käyviin sukupuoli- ja seksuaalikysymyksiin liittyvät esoteeriset aiheet olivat vakituinen osa Lehdon repertoaaria.) Lehdon esitelmien johdosta esoteerisiin esitelmöijiin hermostuttiin jo Hämeen Sanomissakin (1.11.1910). Lehdon esiintyminen oli lehden toimittajan mukaan ”ala-arvoista ja teki ’sirkusmaisen’ vaikutuksen”, eivätkä muut puhujat olleet sen parempia:

Viime aikoina ovat kaikenkarvaiset suunsoittajat ottaneet ammatikseen maksullisten esitelmien pidon spiritismistä, teosofiasta y.m. Ja useimmissa tapauksissa pilaavat nämä ”esitelmöitsijät” hyvän asian. Hyvä on, että näitä asioita selvitellään, mutta selvittelijöinä pitää ola sellaisten henkilöitte, jotka ovat esitettävistä aineista i t s e selvillä.

Huomionarvoista on jälleen, että samoin kuin Pettyneen kirjoituksessa edellä, myös Hämeen Sanomien kritiikki kohdistui ennen kaikkea esitelmänpitäjiin, ei esitelmien aiheisiin sinänsä. Teosofiset ja spiritualistiset kysymykset jopa toivotetaan tervetulleiksi – kunhan niistä vain puhuttaisiin hyvin ja asiantuntevasti. Okkultismi ei näytä olleen täyspannassa sen paremmin Hämeenlinnan nuorsuomalaisissa kuin vanhasuomalaisissakaan piireissä. Kiinnostusta aihetta kohtaan oli eri tahoilla.

Vuosi 1910 kului ja loppui. Pienen keskusteluseuran kohtalosta en ole äkkiseltään löytänyt tietoja, mutta jonkinlaista pienimuotoista toimintaa kaupungissa näyttää jatkuvasti olleen. Esimerkiksi Juho Lehto kävi kaupungissa luennoimassa jälleen kesällä 1911 (Spiritisti 28-30/1911) ja Tietäjällä oli asiamies kaupungissa vuodesta 1913 alkaen. Suomen Teosofisen Seuran jäsenluettelossa vuodelta 1911 (joka on ainoa säilynyt) ei kuitenkaan mainita yhtäkään hämeenlinnalaista irtojäsentä. Vaikuttaakin siltä, ettei Hämeenlinnassa ainakaan lähivuosien aikana muodostunut erityisen merkittävää tai ainakaan näkyvää esoteerista miljöötä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s