Onni Heino: okkulttinen taiteilija Elämän palveluksessa

Kirkonvastainen uskonto

Toisinaan tutkimuksen lomassa törmää tekstinpätkiin, tapauksiin tai kuviin, jotka eivät välittömästi punoudu osaksi tutkimustekstiä tai edes muistiinpanoja, mutta jotka jäävät kuitenkin jonnekin mielen perälle vaanimaan, kuin kutisemaan, ja ne on kenties pitkänkin ajan jälkeen kaivettava taas esille niistä vapautuakseen. Yksi tällainen minua väijymään jäänyt kuva on Elämän Pääsiäs-Julkaisun (sic, 1907) epäsovinnainen kansikuva:

https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1355500/image/1

Vaikuttavan symbolistisessa kuvassa lukemattomat pääkallot kasaantuvat korkeaksi kukkulaksi, jonka laella seisoo risti ja siinä teksti ”kirkko”. Taivaanrannasta kohoaa säteilevä aurinko, johon on kirjoitettu sanat ”vapaa ajattelu”. Kuvan alle on sijoitettu usein toistettu lainaus Matteuksen evankeliumista: ”Voi teitä, kirjanoppineet ja phariseukset, te ulkokullatut! sillä te olette valkeaksi sivuttuin hautain kaltaiset, jotka ulkoa kauniit ovat, mutta sisältä ovat he täynnä kuolleitten luita ja kaikkea riettautta.”

Kuva on jäänyt mieleeni ennen kaikkea sen vuoksi, että se esittää erinomaisen jyrkällä tavalla modernissa uskontokulttuurissa tärkeän liberaaliuskonnollisen kirkonvastaisuuden juonteen, joka on aivan keskeinen myös spiritualismin, teosofian ja tolstoilaisuuden kaltaisten uskontoreformististen aatteiden ymmärtämisen kannalta. Valistuksen hengessä nämä uskonnollisesti ja yhteiskunnallisesti edistysmieliset liikkeet vaativat kaikille ihmisille oikeutta muodostaa näkemyksensä elämästä, maailmasta ja tuonpuoleisesta itse, oman kokemuksensa, omatuntonsa ja järkensä varassa. Kirkolliset instituutiot nähtiin keskeisenä esteenä tämän henkisen vapauden kannalta ja siksi ne oli tuhottava.

On olennaista erottaa kirkonvastaisuus uskonnonvastaisuudesta. Niinpä vaikka ”vapaa-ajattelu” on usein liittynyt paitsi kirkon- myös uskonnonvastaisuuteen, ovat tämän nimikkeen omaksuneet henkilöt ainakin 1900-luvun alkuun saakka sittenkin ehkä useimmin tavoitelleet kaikista ulkoisista auktoriteeteista ja pakoista vapautettua, pohdiskelevaa ja tutkivaa uskonnollisuutta. (Mainittakoon myös, että kirkkoinstituutioita on toki perinteisesti kritisoitu ja vastustettu uskonnollisen liberalismin ohella muistakin uskonnollisista lähtökohdista, esimerkiksi pietismistä vaikutteita hakeneiden herätysliikkeiden taholta. Nämä usein sävyltään konservatiivisemmat tahot jäävät kuitenkin tämän kirjoituksen ulkopuolelle.)

Eräs elämäläinen

Elämän Pääsiäs-Julkaisun kannen oli piirtänyt nuori helsinkiläinen taiteilija Onni Heino. Olen löytänyt häestä vain hajanaisia tietoja. Hän opiskeli nähtävästi Taideteollisessa keskuskoulussa vuosina 1898-1899 ja seuraavana vuonna Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa. Jälkimmäisen yhteydessä hänestä otettiin myös ainoa nettihauilla tavoittamani valokuva:

Ateneumin facebook-sivuille päivitetty kuva. Kuvatekstinä on:
”Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulun oppilaita Ateneumin näyttelytiloissa n. 1900. Edessä Bruno Pakarinen, Pakarisen takana Valfrid Kauhanen, oikealla Vihtori Ylinen, keskellä Onni Heino (?), vasemmalla Viktor Svaetichin.
© Valtion taidemuseo, Kuvataiteen keskusarkisto.”
Minulla ei ole tietoa, mihin Heinon nimen perään asetettu kysymysmerkki viittaa. Eikö ole varmaa, että tämä on Heino? Vai onko Heino vain kirjoittajalle tuntematon henkilö?

Vuosisadantaitteessa Heino aktivoitui myös kansalaisyhteiskunnassa: hänet mainitaan esimerkiksi keväällä 1901 ilmestyneen teosofishenkisen aikakauslehti Uuden Ajan asiamiehenä. Samasta yhteydestä saadaan selville, että hän asui näihin aikoihin Kalliossa.

Heinon kansalaistoimijuus astui uudelle tasolle vuoden 1905 suurlakon jälkeen. Suomeen ulkomailta palannut ihannesosialisti Matti Kurikka perusti tällöin sanomalehti Elämän äänenkannattajaksi Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen sisäiselle oppositioryhmälle, joka vastusti Edvard Valppaan johtaman Työmiehen ”anarko-materialistista sosialismia” ja tahtoi ohjata sosiaalidemokraattista työväenliikettä ihanteellisemmalle linjalle. Liian hankalaksi ja omapäiseksi puoluetoveriksi osoittautunut Kurikka kuitenkin erotettiin SDP:stä syksyllä 1906, minkä jälkeen häntä seuranneet ”elämäläiset” perustivat Suomen Sosialistisen Reformipuolueen, joka osallistui eduskuntavaaleihin vuosina 1907 ja 1908, mutta olemattomalla menestyksellä. Puoluepoliittisen hankkeen epäonnistuttua monet elämäläiset pyrkivät jälleen lähentymään SDP:tä ja suuntasivat omaa aatteellista toimintaansa politiikan ulkopuolelle, mutta heidän piirinsä ilmeisesti hajosivat lopullisesti Kurikan lähdettyä jälleen maasta keväällä 1909.

Elämäläiset muodostivat suurlakon ja vuoden 1909 välisenä aikana Helsingistä käsin myös muualle Suomeen lonkeroitaan kurottaneen toimijaverkoston, joka pääkaupungissa ammensi jäseniä erityisesti Sörnäisten työväenyhdistyksen ympärille vuosisadan ensivuosina muodostuneista, esoteerisista aatteista kiinnostuneiden henkilöiden piireistä. Ei ole ihme, että Uudesta Ajasta kiinnostunut Heinokin löysi tiensä elämäläisten joukkoon. Hän jopa nousi varsin vaikutusvaltaiseksi hahmoksi tässä yhteisössä: hän oli nimittäin Elämän isännöitsijä, toimittaja ja kuvittaja sekä reformipuolueen sihteeri. Käsittääkseni (muistan lukeneeni tämän jostain päin kyseistä lehteä, mutta en tähän hätään löydä viitettä) hän oli vastuussa myös Elämän jokaisen numeron etusivulla komeilleesta logosta:

”Eteenpäin elävän mieli, Kuollut taakseen katsokohon!”

Totuutta vainoava kirkko

Kurikka oli kenties yksi Suomen evankelisluterilaisen kirkon kärkevimmistä ja sinnikkäimmistä kriitikoista vuosisadantaitteessa; hänen ajatuksiinsa tässä suhteessa voi tutustua esimerkiksi kirjoituskokoelman Jumalaton kirkko (1908) kautta. Uskonnollisesta liberalismista ja esoteerisista liikehdinnöistä vaikuttunut uskontoreformismi oli kuitenkin myös hänestä riippumatta tärkeä osa vuosisadantaitteen kulttuuria. Tämä henki elävöitti myös Elämää ja Olli Heinon Elämän Pääsiäs-Julkaisuun piirtämä kansikuva sopikin hyvin lehden ja yhteisön yleiseen linjaan.

Heino ei antanut kuvan puhua yksin puolestaan vaan selitti luomuksensa sanomaa julkaisun aloittavassa kirjoituksessa. Hänen mukaansa kuva esitti ”täydessä alastomuudessaan” sen, mitä oli ”kirkon sivistystyö ihmiskunnan kehityksessä meidän vapaa-ajattelijoiden kannalta katsottuna”. Taiteilija ei säästellyt sanojaan ohjatessaan lukijaa teoksensa merkityksen äärelle:

Katsele sitä tarkoin! Se puistattaa sinua. Kylmä väristys käy läpi ruumiisi nähdessäsi tuon suunnattoman kasan kolkon kaameita pääkalloja. Ne ovat ihmisten pääkalloja, joista ikuinen henki, järki on paennut pois. Niiden päälle, juuri niiden päälle on rakennettu kirkko. Tuhansien, miljoonien lahoavassa tilassa olevien pääkallojen, kaikkien aikojen kirkko-vallan lukemattomien uhrien päälle on se rakennettu. Hävitykselle, kuolemalle on se pystytetty. Milloin vaan on ollut kysymyksessä kirkon ja sen ahnaiden palvelijoiden maallinen etu, on tuhansista ihmis-aivoista sammutettu ainiaaksi järjen valo. Järjettöminä on niitä ollut helpompi ohjata palvelemaan kirkon ahnaiden ruhtinaitten tunnottomia tarkoitusperiä. Ruumiillisesti kuolleet uhrit kirkon kunnian ja edun vuoksi ovat vähemmästä merkityksestä kirkon rikosten sarjassa, verrattuna siihen totuuden vainoon, jota kirkko on harjoittanut vangitsemalla lukemattomien johdettaviensa järjet, raakamaisimmalla tavalla vainoten ja häväisten tieteen ja vapaan ajattelun edustajia. Henkiselle ja ruumiilliselle kuolemalle on kirkon valta pystytetty. Tuhannet, miljoonat pääkallot, joista ikuinen järki on karkotettu pois, tuijottavat kolkosti kirkon kulttuuri työhön.

Heino esitti kirkkolaitoksen historian sen ”ahnaiden palvelijoiden maallista etua” edistäneenä ”totuuden vainona”, joka oli kylvänyt vain henkistä ja ruumiillista kuolemaa. Kirkon pitkä ja synkkä valtakausi oli kuitenkin hänen mukaansa vihdoin päättymässä:

Mutta valkeus ei pelkää pimeyttä. Heti pakenee pimeys, kun pienikin valon säde tiensä sen kätköpaikkoihin löytää. Niin on käypä. Kirkon harjoittama vapaan ajatuksen ja tieteen vaino joutuu yleisen inhon alaiseksi kuta enempi vapaa-ajattelijoiden luku lisääntyy!

Jo nousee aurinko kirkkaana. Jo heittää se elonlämpöä uhkuvat säteensä avaruuteen. Pian on se löytävä tiensä pimeimpiinkin komeroihin. Pian on ne sulattava vuosisatojen jään ihmisrinnoista. Pian on ne säteet, vapaan ajattelun vastustamattomat säteet irroittava inhimillisen järjen kirkon ahnaitten palvelijoitten holhouksesta.

Narratiivi vapaa-ajattelijoiden taistelusta kirkollista pimeyttä vastaan oli tyypillinen historian jäsentämisen tapa 1900-luvun taitteen uskontoreformistisissa piireissä. Tarinalla itsellään oli takanaan pitkä kehityshistoria. Sen perusta oltiin luotu jo uskonpuhdistusten aikana, kun protestanttiset kirkkohistorioitsijat esittivät katolisen kirkkohistorian kristinuskon vääristelyn ja toisinajattelijoiden väkivaltaisen vainon historiana. Myöhemmät pietistiset, liberaaliuskonnolliset ja esoteeriset kirjoittajat, joille puolestaan puhdistettu oikeaoppisuus tuntui tukahduttavalta, antoivat samansuuntaisen uudelleenkäsittelyn protestanttiselle kirkkohistorialle. Heino ja muut elämäläiset seurasivat näitä tendenssejä pyrkiessään jälleen kerran vapauttamaan kristinuskon ja uskonnon kirkollisesta holhouksesta. He katsoivat, että kirkko oli valheillaan ja vääristelyillään turmellut Jeesuksen alkuperäisen opin ja todellisen uskonnollisuuden hengen, jotka voitaisiin saattaa jälleen voimaan vain vapaan tutkimuksen keinoin.

Heinon historiallinen vainonarratiivi puhui kuitenkin ennen kaikkea järjestä ja tieteestä. Tässä taustalla oli valistuksellisen rationalismin muotoilema ajatus siitä, että kirkko ei kahlinnut vain ihmisten uskonnollista vapautta, vaan myös heidän järkensä: että kirkko oli ennakkoluulojen kyseenalaistamisen kautta etenevän vapaan totuudenetsinnän vihollinen. Naturalistiset tieteenhistorioitsijat John William Draper ja Andrew Dickson White jalostivat tämän ajatuksen 1800-luvulla kertomukseksi ”tieteen” ja ”uskonnon” välisestä historiallisesta ja väistämättömästä konfliktista. Elämäläisten kaltaiset esoteeriset uskontoreformistit eivät kuitenkaan nähneet mitään välttämätöntä ristiriitaa uskonnon ja tieteen välillä, vaan he päinvastoin ajattelivat, että molemmat tulisivat lopulta päätymään yksimielisyyteen todellisuuden pohjimmiltaan henkisestä luonteesta.

Kirkonvastaista suurmieshistoriaa

Kansikuvan ohella Onni Heino oli laatinut Elämän Pääsiäs-Julkaisuun kuusi piirrosta, jotka esittivät vapaa-ajattelun historian ”suurmiehiä”. Matti Kurikka kommentoi näitä muotokuvia pienessä kirjoituksessaan, joka kuvastaa hyvin sitä, kuinka luontevasti esoteeris-uskonnollinen narratiivi kirkon ja Totuuden taistelusta saattoi lainata tieteenhistoriallisesti kanonisoitujen henkilöiden auktoriteettia.

Kurikka aloitti toteamalla, kuinka ihmiskunnan ”kohtaloita ovat kaikkina aikoina johtaneet suuret ajattelijat ja tutkijat, kaataen vankilamuureja ja omistus-aitoja, joita kirkon eksyttämäin kansain keskuuteen vallanhimo ja ahneus on aina uudelleen ja uudelleen rakentanut.” Kolme ensimmäisenä kuvattua henkilöä olivat hänen mukaansa ”ansiokkaimpia miehiä kirkon valheitten paljastamisessa ja luonnonomaisen totuuden opettamisessa, mitä ihmiskunnan keskuudessa on koskaan elänyt”. Heistä ensimmäinen oli Voltaire, ”jonka koko elämä oli hänen aikakautensa pohjattomain valheitten – etenkin kirkollisten – paljastamista ja hävittämistä”, toinen ”Jean Jacques Rousseau, joka ensimäiseksi osotti eksytetyn Euroopan kansoille tien pois kulttuurin kirouksesta luonnon lakien kannalle”, ja kolmas ”Robert G. Ingersoll, joka viime vuosisadan lopussa hämmästyttävällä terävyydellä nousi Amerikassa paljastamaan kirkon valheita ja hullutuksia.”

Kolme jälkimmäistä kuvaa puolestaan esittivät Kurikan mukaan kolmea ”suurta tutkijaa […], jotka, askel askeleelta eteenpäin kiilan tavalla tunkeutuen, ovat rakentaneet sen luonnonomaisen tiedon ihmiskunnan kehityksestä, joka on karkottanut kirkon tyhmät tarinat jäljettömiin uuden ajan tieteellisen tutkimuksen tieltä”. Näistä ensimmäinen oli Charles Darwin, joka osoitti tutkimuksiinsa perustuen, ”ettei luonnossa ole mitään sattumuksia, vaan on kehitys käynyt maapallollamme tasasesti ja luonnon lakien mukaisesti alemmista rotumuodoista ylempiin”. Samaa ”luonnon kehitysoppia” olivat kehittäneet myös kaksi viimeistä kuvattua henkilöä, biologit Thomas Henry Huxley ja Ernst Haeckel.

Elämäläisten esoteerisen kirkkokritiikin tieteellis-uskonnollinen perusta kävi ilmi Kurikan kirjoituksen loppuosasta, jossa hän arvosteli Darwinia, Huxleyta ja Haeckelia näiden ”materialistisen” näkökulman rajoittuneisuudesta. Hän antoi ymmärtää, että he olivat saapuneet aivan totuuden kynnykselle, mutta eivät vielä olleet aivan astuneet sen ylitse. He olivat kuitenkin ”materialistista tutkimuksen tietä seuraten jo niin lähelle ikimuinaista vedantistista tiedettä, että tarvitsee vaan tunnustaa voima vanhemmaksi kuin aistimien tajuama aine ja ajatus, vanhemmaksi, [sic] kuin fyysillinen voima, niin kokeileva luonnontutkimus jo pääsee lyömään kättä uskontojen uskonnolle”.

Kurikan viittaus ”ikimuinaiseen vedantistiseen tieteeseen” paljasti hänen teosofisen lähtökohtansa. Hänelle moderni tiede oli tärkeä edistysaskel, mutta silti pelkkää sokeaa haparointia sen okkulttisen tietämyksen rinnalla, jota yli-inhimillisen kehittyneet henkiolennot olivat pitäneet hallussaan aikojen alusta alkaen. Tämä perimmäinen Totuus paljastettiin ihmisille vain vähä vähältä sitä mukaa kun ihmiskunta kehittyi henkisesti korkeammalle tasolle. Tärkeä olikin juuri tämä kehityksen idea: spiritualistit ja teosofit ajattelivat, että kaiken elämän perimmäinen tarkoitus oli jatkuva kehitys kohti jumalallista täydellisyyttä ja että tämä kehitys tapahtui todellisuutta ohjaavien henkis-moraalisten luonnonlakien mukaisesti. Ajatus seurasi modernille ajalle tyypillistä evolutionistista mentaliteettia, joka oli valistuksesta lähtien vaikuttanut myös uskonnolliseen mielikuvitukseen. Omasta näkökulmastaan asiaa tiirailleet esoteerikot ajattelivat, että Darwinin kaltaiset luonnontieteilijät olivat omalla rajoittuneella tavallaan onnistuneet luomaan silmäyksen kosmiseen kehityksen lakiin, mutta että tämä laki tulisi täydellisesti ymmärretyksi vain henkisen tiedon valossa.

Syvemmälle salatieteisiin

Elämän kehno taloudellinen tilanne johti sen ilmestymisen lakkaamiseen keväällä 1907, mutta jo saman vuoden syksyllä se palasi lehdistökentälle kerran viikossa ilmestyvänä aikakauslehtenä. Samalla myös sen ulkoasu uudistui. Lehden etusivulla komeili nyt Onni Heinon uusi taidonnäyte:

Elämä oli alusta asti ollut täynnä teosofiaan ja muihin esoteerisiin liikkeisiin ja aatteisiin viittaavia tekstejä. Nyt tämä salatieteellinen painotus nostettiin myös sen etusivun kuvitukseen. Matti Kurikka selitti Heinon teoksen symboliikkaa osana pitkää ja moniosaista kirjoitustaan ’Mikä on ”Elämän” ohjelma?’ (Elämä 1-5/1907). Kirjoituksen toisessa osassa hän kiinnitti lukijan huomion otsikon ”salaperäiseen kuvaan”, jossa ”ajan pimeyteen tunkeutuvasta valosta näkyy kolmikulmio, jota piirittää loppumattomaksi spiraaliksi (”perpetual spiral”) muodostunut ympyrä”. Näillä ”vertauskuvilla” hän totesi lehden ulosantajien tahtovan ”silmin-näkyvässä muodossa ilmaista sen, mistä ohjelmamme alkaa, s. o. mille kaikki tietomme elämästä nojaa.” Esitellessään Elämän ”ohjelmaa” Kurikka ei esitellytkään vain lehden aatteellisia tai yhteiskunnallisia tavoitteita, vaan pureutui koko okkulttisen elämänymmärryksen itsensä metafyysiseen perustaan.

Kurikan mukaan kaikki elämä perustui vastakohtien vaihteluille ja suurin näistä vastakohdista oli rajallisuus-rajattomuus. Ihmiset tunsivat omakohtaisesti vain rajallisuuden, koska heillä nykyisessä olotilassaan oli käytössä vain rajallisia havaintokeinoja, mutta ”suurimmilta ajattelijoilta” saadut tiedot antoivat heille aavistuksia myös rajattomuudesta. Tässä tärkeänä apuna olivat muun muassa otsikkokuvan symbolit, jotka Kurikan mukaan perustuivat muinaiseen viisauteen: ”[…] jo ikivanhat vedantistit kuvasivat rajallisuutta yksinkertaisimmalla rajallisuus-kuviolla, kolmikulmiolla ja avaruutta loppumattomalla spiraalilla. [/] Jos me lähemmältä ryhdymme näitä kuvioita tarkastamaan, niin me löydämme niistä pohjattoman rikkauden tietoa ja elämän ymmärrystä.” Tätä tietoa ja ymmärrystä Kurikka sitten selittelikin kirjoituksessaan juurta jaksaen ja ainakin omalle esoteerisesti vihkiytymättömälle mielelleni varsin hämärällä tavalla. Tässä yhteydessä en yritäkään tulkita tai edes toistaa hänen aatoksiaan: näihin voi kukin halutessaan perehtyä itse Kansalliskirjaston digitaalisessa sanomalehtiarkistossa.

Päätän muutenkin jo pitkäksi venyneen kirjoitukseni tähän. Mielessäni väijyneestä kansikuvasta olen päätynyt Onni Heinon kautta 1900-luvun alun okkultismin syövereihin. Aivan tällaista tekstiä en ajatellut kirjoittaa, mutta tässä rajallisessa olotilassamme sunnitelmamme taitavat toteutua ylipäätään vain harvoin ajatustemme mukaisesti.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s