Spiritismi, kuolema ja itsemurha

Kuolema kulttuurisena ilmiönä

Me kaikki kuolemme – tämä on biologiseen olemukseemme pohjautuva yksinkertainen fakta. Kuolema myös asettaa meidät vastakkain yhtäläisen ihmisyytemme kanssa: niin epätasa-arvoisia kuin elämässä olemmekin, sentään kuolemassa kaikki ovat samassa asemassa. Vuosisatoja ja -tuhansia on toisteltu, että kuolema kohtaa yhtä lailla köyhän ja rikkaan, orjan ja kuninkaan.

Tarkemmin katsottuna tämä näkemys biologisesta tasa-arvoisuudestamme kuoleman edessä on kuitenkin täynnä ongelmia. Se tosiasia, että kaikki ihmiset kuolevat, jättää nimittäin huomattavan paljon tilaa vaihtelulle siinä, milloin ja miten he kuolevat. On sittenkin vaikea nähdä tasa-arvoisuutta kahden ihmisen välillä, joista toinen kuolee satavuotiaana floridalaisessa luksusvanhainkodissa lääkkeillä ja laitteilla viimeisilleen venytetyn kehon vihdoin antaessa periksi, kun taas toinen menehtyy jo imeväisikäisenä jossakin globaalin etelän slummissa tautiin, josta ei toisaalla olisi mitään vaaraa. Kuolema on täynnä epätasa-arvoisuutta: se onkin läpikotaisin poliittinen ilmiö.

Tilanne muuttuu tulevaisuudessa epäilemättä vieläkin ongelmallisemmaksi. Erityisesti, mikäli otamme huomioon bioniikan ja bioteknologian ihmislajille kenties jo lähivuosikymmeninä tarjoamat mahdollisuudet. Näitä on pohtinut esim. Yuval Noah Harari menestysteoksessaan Homo Deus. Huomisen lyhyt historia (Bazar 2017). Mikäli tulevaisuudessa ihmiset – mikäli he itseään sellaisiksi enää kutsuvat! – joilla on varaa uusimpiin transhumanistisiin innovaatioihin, saattavat huijata kuolemaa vuosisadasta toiseen, saa kuoleman poliittisuus ja epätasa-arvoisuus radikaalisti jyrkempiä sävyjä.

Puhumattakaan niistä filosofisista kysymyksistä, joiden eteen merkittävällä tavalla kasvanut elinaika ja jopa jonkinlainen biologinen kuolemattomuus ihmisen asettaisi. Jos emme enää elä kohti kuolemaa samassa merkityksessä ja samalla aikajänteellä kuin olemme tehneet lajimme syntymästä lähtien, miten tämä muuttaa käsitystämme paitsi kuolemasta myös itse elämästä?

Toisaalta on huomattava, että vaikka ihmiset ovat (aivan viime aikojen lääketieteellisiin edistysaskeliin asti) jakaneet samat inhimillisen kokemuksen keholliset reunaehdot, on tämä yhteinen perusta johtanut valtavaan monimuotoisuuteen siinä, kuinka olemme elämän ja kuoleman käsittäneet. Kuten kaikki muutkin usein muuttumattomiksi ja kehollisiksi mieltämämme ominaisuudet, kuten aistit ja tunteet, myös kuolema onkin mitä suurimmassa määrin kulttuurinen ilmiö: se, kuinka kuoleman käsitämme ja millaisia käytäntöjä siihen liitämme, vaihtelee huomattavasti erilaisten kulttuuristen ja historiallisten olosuhteiden välillä. Kuolemantutkijat eli tanatologit puhuvatkin ”kuolemankulttuureista” (ks. Suomalaisen Kuolemantutkimuksen Seura ry; Outi Hakola, Sari Kivistö & Virpi Mäkinen, Kuoleman kulttuurit Suomessa. Gaudeamus 2014).

Kuolemankulttuurit rakentuvat osana laajempia kulttuurikokonaisuuksia. Kuolemaan liittyvät käsityksemme ja käytäntömme ovat historiallisesti liittyneet erityisesti uskontoon. Ne ovat tavalla tai toisella pyrkineet itse asiassa kiistämään kuoleman lopullisuuden tarjoamalla odotuksia elämän jatkumisesta toisenlaisessa muodossa. On meidän modernin elämismuotomme erikoisuus, että nämä kuolemattomuutta koskevat toiveet, jotka aiemmin heijastimme uskonnollis-metafyysiseen toiseen todellisuuteen, ovat alkaneet näyttäytyä odotushorisontissamme enemmän tai vähemmän realistisina bioteknologisina mahdollisuuksina jo tämänpuoleisessa aineellis-ajallisessa maailmassa. Jos tällaiset visiot joskus toteutuvat, tavalla tai toisella, tulevaisuuden tanatologeilla riittää asiassa ruotimista. Millaisia ovat biologisesti kuolemattoman lajin kuolemankulttuurit?

Spiritismi ja kuolema

No, nämä ovat vain korkealentoista spekulaatioita, joka menevät huomattavasti varsinaisen osaamisalueeni ulkopuolelle. Tämän höpinän tarkoituksena olikin vain toimia johdatuksena varsinaiseen aiheeseeni: 1900-luvun alun spiritualistiseen kuolemankulttuuriin.

(Sivuhuomio terminologiasta: pohdiskelen parhaillani, kuinka käytän tutkimuksessani termejä ”spiritualismi” ja ”spiritismi”. Molemmilla on etunsa ja haittansa tutkimuksellisina termeinä. Tässä viittaan ”spiritualismilla” laajasti koko ”moderniin spiritualistiseen liikkeeseen” historiallisena ilmiönä, kun taas käytän ”spiritismiä” puhuessani tarkemmin Jalo-Kiven & kumpp. näkemyksistä ja toiminnasta.)

Spiritualismiin kuului usein suorastaan pakkomielteinen kiinnostus kuolemaa kohtaan. Koko liikehdinnän ytimessä oli ajatus elävien mahdollisuudesta kommunikoida kuolleiden kanssa. Vainajilta tivattiin usein hyvin yksityiskohtaisia tietoja heidän kokemuksistaan kuolemisprosessin aikana ja sen jälkeen. Spiritualistien mukaan seansseissa voitiin saada kouraantuntuvia, tieteellisesti päteviä todisteita ihmisen kuolemattomuudesta ja henkimaailman luonteesta. He väittivät, että siinä missä ihmiset olivat aina ja kaikkialla uskoneet kuolemattomuuteen, he tiesivät sen luonnontieteellisenä faktana. Seansseissa aikaansa kuluttaneet ja spiritualistista kirjallisuutta lukeneet ihmiset rakensivat omaa kulttuurisesti erityistä tapaansa elää kohti kuolemaa: vainajahenkien antamat kuvaukset tarjosivat heille tarkkoja mielikuvia, joista he rakensivat kuolemanjälkeiseen elämään kurottavaa odotushorisonttiaan.

Lupaus varmasta kuolemaan liittyvästä tiedosta oli keskeinen syy spiritualismin valtavaan viehätysvoimaan. Ei olekaan ihme, että alkuvuodesta 1909 ilmestymisensä aloittaneen Spiritistin ensimmäisen numeron jo aivan ensimmäisellä sivulla lukijoille ilmoitettiin spiritismin antaneen vihdoin pitävän vastauksen ikiaikaiseen ”kuoleman arvoitukseen”:

Arvoisa lukija! On löytynyt arvoitus, joka on antanut ihmiskunnalle hamasta sen lapsuudesta asti syvää ajattelemisen aihetta. Kaikki ovat tavallansa koettaneet etsiä vastausta tähän arvoitukseen, mutta suurin osa on vastausta etsiessään haparoineet kuin sokeat pimeässä — ainoastaan jotkut harvat valitut ovat jonakin innostuksen hetkenä saaneet aavistusta siitä — mutta kukaan ei ole löytänyt täydellistä selitystä arvoitukselle — kaikki ovat haparoineet vastausta kaukaa kun se on ollut likeltä löydettävissä. Se arvoitus on: mitä piilee haudan takana; mikä odottaa meitä haudan tuolla puolen —? Emmekö koskaan saa vastausta näihin kysymyksiin, jotka niin läheisesti koskevat meitä kaikkia? Omaisistamme ja ystävistämme katoavat yksi toisensa jälkeen näkyvistämme — kun ainoastaan ränsistynyt kuori jääpi jäljelle. Mihinkä he menevät? Vieläkö heille jatkuu elämää – – ja jos jatkuu niin minkälaista? Emmekö mielellämme tahtoisi luotettavaa vastausta näihin kysymyksiin, jotakin tietoa siitä elämästä, johonka meidätkin ennenpitkää muutetaan!

Silta sinne yli on jo tehty! Spiritismi on nostanut verhoa joka peittää henkimaailman salaisuutta. Sieltä loistaa ihmettelevää ihmiskuntaa vastaan uusi, kirkas, valo luoden toivoa, rauhaa, levottomiin ihmisrintoihin. Tämän valon tulkitsijana tahtoo tämäkin lehti olla suomalaisille.

”Aika menee arvellessa.” Spiritisti 12B/1909

Jalo-Kivi kutsui spiritismiä ”lohdun evankeliumiksi”. Spiritualismin vetovoimaisuuden käsittämiseksi onkin ymmärrettävä myös se voimakas emotionaalinen lataus, joka seansseissa tapahtuneisiin kohtaamisiin vainajahenkien kanssa liittyi. Useimmiten yhteys pyrittiin luomaan menehtyneisiin läheisiin, rakkaisiin perheenjäseniin, sukulaisiin ja ystäviin. Kun tämän yhteyden koettiin onnistuneen ja menetetty läheinen olikin äkkiä taas siinä, läsnä elävässä elämässä joko meedion puheen, kirjoituksen tai jonkin muun spiritualistisen tekniikan kautta, tai jopa – materialisaatiomeedioiden tapauksessa – aistein havaittavana todellisuutena, oli tällainen kokemus ymmärrettävästi valtavan onnen ja lohdun lähde. Samalla ihminen sai kokemuksellisen vakuutuksen tuonpuoleisen elämän olemassaolosta, jolloin myös oma tuleva kuolema saattoi näyttäytyä vain siirtymänä henkisempään olomuotoon. Spiritualismi toi näin lohtua sekä läheisten kuoleman tuottamaan suruun että myös oman kuoleman herättämään pelkoon. (Ks. esim. Antti Harmainen, ’”Kaikki voin kestää, voin elää, jos tiedän että hänet kerran vielä tapaan”: spiritualismi ja teosofia sivistyneistön surutyön välineinä 1880-luvun lopulla.’ Historiallinen Aikakauskirja 4/2014.)

Seanssit olivat keskeinen kuolemaan liittyvä spiritualistinen käytäntö. Toisena esimerkkinä spiritualistisen kuolemankulttuurin praktisesta puolesta voidaan mainita ohjeet, joita spiritualistit antoivat läheisen kuolemaa sivusta seuraaville läheisille. Kuolema tapahtumana oli spiritualismin mukaan ”materialistiselle” tieteelle tuntemattomien luonnonlakien ohjaama prosessi, jossa hienojakoisesta henkiaineesta koostuva keho irtaantui näkyvästä aineruumiista. Näiden välisen yhteyden lopullisesti katkettua ihmisen varsinainen minuus siirtyi henkiruumiseen kietoutuneena olemassaolon korkeammalle tasolle, kun taas aineruumis, joka nyt oli enää kasa elotonta massaa, alkoi hajota ja mädäntyä. Hengen ja aineruumiin eroprosessi saattoi muodostua hyvinkin vaikeaksi, erityisesti mikäli kuoleva oli elänyt ”aineellista”, intohimojen tyydyttämiseen keskittynyttä elämää, eikä ollut valmistautunut kehittämällä henkisempää puoltaan. Prosessin aikana henki oli – lohdullisesti – yleensä tiedottomassa tilassa, mutta voimakkaat ärsykkeet saattoivat herättää hänet ja siten haitata kuoleman sujuvaa toteutumista:

Ei koskaan pitäisi häiritä juhlallisinta luonnon suurista muutoksista, kuoleman muutosta, voivotuksilla ja kovaäänisellä surulla, sillä rakkauden ja sympaatian salaperäiset nauhat, jotka sitovat edesmennyttä vielä maahan ja siellä oleviin rakkaimpiinsa, ovat silloin kaikkien herkimmät. Usein onkin tapahtunut, että ylenpalttiset valitukset ja kuolevan nimeltä huutaminen ovat hänen uudestaan herättäneet itsetietoisuuteen ja pakoittaneet hänen uudestaan läpikäymään kuolon kamppailunsa. Hiljainen, levollinen, juhlallinen tunnelma ympärillä seisovissa sitävastoin auttaa kuolevan viimeistä kamppailua ja hänen ylimenoansa toiseen mailmaan. (Spiritisti 16/1910, ’Kuolema ja elämä kuoleman jälkeen’.)

Kuten näistä esimerkeistä voidaan nähdä, spiritualistinen kuolemankulttuuri tarjosi varsin kokonaisvaltaisen käsitysten ja käytäntöjen järjestelmän, jonka varassa ihminen saattoi jäsentää kokemuksiaan ja säädellä toimintaansa niin oman kuin läheistensäkin kuoleman äärellä.

Spiritismi ja itsemurha

Lopuksi tahdon tarkastella spiritualistisen kuolemankulttuurin parissa hahmotettuja näkemyksiä itsemurhasta. En ole kiinnostunut aiheesta vain jonkinlaisen makaaberin eksotismin vuoksi. Itsemurha on tärkeä tieteellinen tutkimuskohde paitsi suicidologeille myös kulttuurintutkijoille. Suomessakin kuolemantutkimuksen harjoittajat ovat alkaneet kiinnittää aiheeseen kasvavaa huomiota (ks. esim. Thanatoksen itsemurha-teemanumero 1/2015).

Historioitsija Riikka Miettinen on artikkelissaan ’Oman käden kautta – Itsemurhan historian merkitys’ (teoksessa Tiina Miettinen & Raisa Toivo, Mitä väliä on historialla? Tampere University Press 2016) tarkastellut itsemurhan historiallisen tutkimuksen moninaista antia. Hänen mukaansa itsemurha tarjoaa hyödyllisen näkökulman menneisyyden kulttuureihin, mutta sillä on arvoa myös ilmiön itsensä laajemman ymmärtämisen kannalta. Tällöin tutkimus auttaa meitä käsittelemään aihetta rakentavasti myös omana aikanamme:

Ottaen huomioon itsemurhailmiön merkittävyyden ja universaalisuuden, itsemurhien tutkimuksella tulisi olla myös itseisarvoa. Ennen kaikkea itsemurhien historiallisten muotojen, syiden ja tekotapojen sekä itsemurhakäyttäytymisen ja -asteen vaihtelun ja muutosten tutkimisen anti piilee siinä, että tulokset avartavat ymmärrystämme nykypäivän itsemurhailmiöistä. Yhtäältä historioitsijat osoittavat kuinka itsemurha on sosiaalisesti ja kulttuurisesti konstruoitu ilmiö, joka voidaan kokea ja ymmärtää hyvinkin eri tavoin eri kulttuureissa. Itsemurhan historia havahduttaa sille tosiasialle, että kulttuuri ja yhteiskunta kaikessa moninaisuudessaan vaikuttavat itsemurhakäyttäytymiseen ja itsemurhien yleisyyteen.

1900-luvun alun suomalaisia sanomalehtiä lukiessa törmää hyvin usein itsemurhista kertoviin uutisiin, jotka on usein kirjoitettu nykylukijalle hätkähdyttävän graafisella tavalla. Itsemurhia tapahtui paljon ja tieto niistä levisi lehtien välityksellä suurelle yleisölle. Itsemurhat olivat osa ajan elämismaailmaa ja niitä käsiteltiin tiuhaan julkisessa keskustelussa. Aihe olikin esillä myös Spiritistissä. Itsemurhaa pidettiin spiritualismissa yksiselitteisen kielteisenä ratkaisuna, jolla oli hyvin haitallisia seurauksia ihmishengelle. Edellä käsittelemäni kuolemisprosessi saattoi itsemurhan tehneellä ihmisellä häiriintyä kammottavalla tavalla:

Vasta maallisesta elämästä irtaantuneelle ei suinkaan ole varsin helppoa kohta perehtyä näihin uusiin oloihin, joihin hänet niin äkkiä muutetaan. Erityisesti on se vaikeata niille, jotka ovat kuolleet äkkiä esim. tapaturmaisesti. He ovat aluksi hyvin sekavia ymmärtämättä asemaansa. He luulevat tavallisesti elävänsä vielä maan päällä ja tulevat usein hurjiksi kun heidät tahdotaan viedä pois vanhasta ympäristöstään. Varsinkin ovat itsemurhaajat surkuteltavia, he kuvittelevat yhä uudestaan ja uudestaan tekevänsä itsemurhaansa ja saavat näin aina uudestaan läpikäydä kaikki kuoleman kauhut. He kärsivät sekä ruumiillisesti, että henkisesti. (Spiritisti 22–24/1910, ’Henkimailma’.)

Itsemurhan tehneet saattoivat jäädä pitkäksi aikaa harhailemaan aineelliseen maailmaan, ymmärtämättä olevansa kuolleita ja voimatta siirtyä eteenpäin. Tällaiset tapaukset olivat myös yksi keskeinen syy kummitteluilmiöissä, kuten Jalo-Kivi selitti Spiritistin lukijalle, joka tiedusteli syytä henkien ”kotona käymiselle”. Jalo-Kiven mukaan itsemurhaajat olivat usein jääneet kiinni ainemaailmaan samalla tavoin kuin esim. sellaiset ihmiset, jotka olivat tehneet jonkin raskaan rikoksen:

Heitä painostaa eli oikeammin sanoen sitoo jonkinlainen psykillinen voima niille paikoille, jossa ovat tehneet jonkun törkeän rikoksen. Usein ovat itsemurhaajatkin näin ”maahan sidottuja”; esim. Helsingissä on eläintarhassa eräs mänty johon on itsensä hirttänyt ja sen juurella itsensä tappanut kymmenkunta henkilöä. Nämä itsemurhaajahenget näissä paikoin toimivat tavallansa kiusaajina ”pahoina henkinä”, houkutellen uhreja, joita sitte tervehtivät kamalalla pilkkanaurulla . . . Usein voivat he näin paatuneina toimia kymmeniä vuosia, siksi kunnes he huomaavat erehdyksensä ja alkavat pyrkiä parempaan. Syyt itsemurhaan ovat määräävinä näissä seikoissa. (Spiritisti 40/1912, ’Kysymyksiä ja vastauksia’.)

Tämä näkemys kummittelusta ammensi esoterian ohella kansanuskosta, jossa elävien ja kuolleiden välisen suhteen on katsottu häiriintyvän juuri normatiivisen moraalijärjestyksen rikkoutuessa. (Ks. Kaarina Koski, Kuoleman voimat. Kirkonväki suomalaisessa uskomusperinteessä. SKS 2011.) Käsitys itsemurhasta moraalista järjestystä horjuttavana tekona ja ”huonona kuolemana”, joka saattoi aiheuttaa kuolemanjälkeistä levottomuutta, on vanhaa perua ja voidaan löytää jo ainakin keskiaikaisista lähteistä. Toisaalta asiassa on esiintynyt vaihtelevia näkemyksiä. Esimerkiksi keskiaikaisessa Islannissa itsemurhan ei sinänsä katsottu saavan kuolleita palaamaan, vaan postuumi toiminta riippui enemmänkin yksilön ominaisuuksista: vaati voimakasta tahtoa kyetä palaamaan elävien piiriin. (Kirsi Kanerva, ’Having no Power to Return? Suicide and Posthumous Restlessness in Medieval Iceland.’ Thanatos 1/2015.)

Jalo-Kiven mukaan etenkin pahansieluiset itsemurhaajat saattoivat jäädä jopa vuosikausiksi maan päälle häiritsemään eläviä, kunnes he vihdoin siirtyivät eteenpäin henkisen kehityksen tiellään. Saattoi kuitenkin käydä myös niin, että itsemurhan tehnyt ihminen katui tekoaan heti kuolemansa jälkeen:

Joku viikko sitte tappoi Helsingissä itsensä eräs nuori tyttö, joka noin kuukauden kuolemansa jälkeen ilmaantui unissa eräälle ystävälleen kertomaan itsestänsä; kertoo olevansa ikäänkuin kiinni kahlehdittuna suureen kallioon. Kun hän oli kuollut uskomatta Jumalaan, niin pyysi hän ystävätärtään kaikille ystäville ja tuttaville sanomaan, että Jumala on olemassa, hän on saanut kokea. Kovin valitti tekoansa ja tilaansa. (Spiritisti 22/1910, ’Tien varrelta’.)

Spiritistissä raportoitiin myös seuraavasta Tampereella sattuneesta tapauksesta:

Joku aika sitte tappoi siellä itsensä eräs Syvälahti niminen henkilö [ks. Aamulehti 30.5.1909]. Lähimpien tuttavien kesken levisi tästä pian tieto. M. m. keskustelivat tästä kadulla kaksi henkilöä, joihin liittyi vielä eräs kolmaskin. Kun edelliset tälle kertoivat, että Syvälahti on tappanut itsensä, niin sanoi tämä juuri nähneensä S. kahden miehen kanssa puhelevan esplanaadilla. Kaikki kolme lähtivät yhdessä esplanaadille — ja vallan oikein, Syvälahti seisoi siellä vieläkin puhellen kahden henkilön kanssa. Kulkiessaan ohitse ihmettelivät miehet keskenään kuinka ”ihmiset keksivät hävittömiä valejuttuja”.

Kuitenkin oli Syvälahti tappanut itsensä paria tuntia aikaisemmin kun hänet nähtiin esplanaadilla. (Spiritisti 6/1909.)

Kaikki nämä tapaukset osoittavat eri tavoin, kuinka itsemurhaan suhtauduttiin spiritualistisen kuolemakäsityksen näkökulmasta. Itsemurhaa pidettiin henkisiä luonnonlakeja rikkovana tekona, joka asetti ihmisen luonnottomaan välitilaan tämän- ja tuonpuoleisen välille. Itsemurhan tehnyt ihminen ei välttämättä edes ymmärtänyt kuolleensa, vaan saattoi Syvälahden tavoin kuljeskella ympäriinsä näyttäytymässä tuttavilleen, voimatta siirtyä eteenpäin henkimaailmaan. Toisaalta ihminen saattoi jäädä ikään kuin jumiin kuolemansa hetkeen ja käydä suuresti kärsien itsemurhaansa läpi uudelleen ja uudelleen. Tai sitten hän saattoi – erityisesti jos oli moraaliselta luonteeltaan vähemmän kehittynyt – jäädä kuolinpaikalleen kummittelemaan ”pahana henkenä”, houkutellen muitakin eläviä valitsemaan itsemurhan väärän tien.

Tapaukset voidaan nähdä varoituksina: Spiritisti pyrki osoittamaan lukijoilleen, ettei itsemurha kannata. Vaikka elämä olisi ollut kuinka raskasta – niin kuin se 1900-luvun alussa etenkin köyhälistölle usein oli – itsemurha ei koskaan ollut oikea vaihtoehto. Tämä liittyi paitsi yleiseen itsemurhan moraaliseen tuomitsemiseen henkisten luonnonlakien vastaisena, myös spiritualistiseen käsitykseen kärsimysten merkityksestä. Spiritualistit nimittäin tulkitsivat kaikki elämässä kohdatut vaikeudet viime kädessä tarkoituksellisina opetuksina, koettelemuksina, joiden avulla ihminen kehittyi henkisesti. Mikäli ihminen siis pakeni kärsimyksiään itsemurhaan, hän häiritsi omaa henkistä kehitystään. Spiritualistisen maailmankuvan voidaan tässä suhteessa katsoa pyrkineen tarjoamaan itsemurhia ehkäisevää ajattelutapaa, jopa eräänlaista terapiaa: kun suuretkin kärsimykset voitiin tulkita merkityksellisiksi, eivät ne ehkä ajaneet niin helposti epätoivoisiin ratkaisuihin.

Aina spiritualismi ei kuitenkaan auttanut vastalääkkeenä elämän synkkyyteen. Esimerkkinä otettakoon Tampereen Spiritistisen Seuran rahastonhoitaja J. E. Aarnio. Hänet mainitaan Spiritistissä vain kerran, kun ilmoitetaan hänen valinnastaan mainittuun virkaansa, ja hän onkin jäänyt minulle hämäräksi hahmoksi. Uskon kuitenkin hänen olleen muuan tamperelainen Johan Edvard Aarnio (1873–1914, aiemmin Andersson). Kyseinen Aarnio työskenteli alun perin jarrumiehenä, mutta hänen uransa katkesi tapaturmaisesti kesällä 1898, kun hän putosi kiskoille ja hänen toinen ranteensa murskaantui junan pyörien alle. Onnettomuuden jälkeen Aarnio toimi Tampereen rautatieaseman yövartijana, mutta menetti lopulta myös tämän työpaikan. Tampereen Spiritistisen Seuran perustamisen aikaan hän elätti itseään ja perhettään rautateiltä saamallaan pienellä eläkkeellä sekä toimimalla lankun- ja laudanpätkiä myyvänä kiertokauppiaana. Elämäntilanteestaan ilmeisen raskaasti kärsinyt Aarnio päätyi lopulta synkkään ratkaisuun: hän hirttäytyi kotonaan kevättalvella 1914.

Syytä itsemurhaan ei varmuudella tiedetä, mutta lienee se taloudellisen ahdinkotilan aiheuttama, mihin A. rautatieltä poisjouduttuaan oli joutunut. Aarnio oli noin 40-vuotias ja perheellinen mies. (Tampereen sanomat 4.2.1914)

Tapaus kuvaa sitä ankaraa todellisuutta, jonka työkykynsä menettäneet työläiset vuosisadan alussa usein joutuivat kohtaamaan yhteiskunnallisten turvaverkkojen puuttuessa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s