Henget ja demonit

Hämeenlinnassa, missä vietän paljon aikaa, toimii Hämeenlinnan Henkinen Kehitys ry, joka järjestää monenlaista spiritualistista ohjelmaa ja toimintaa, kuten henkiparannukseen liittyviä tapahtumia ja meediotilaisuuksia. Yhdistys on osa kirjailija Helmi Krohnin vuonna 1946 perustamaa Suomen Spiritualistista Seuraa, joka on merkittävin Suomessa nykyään toimiva spiritualistinen organisaatio.

Kävelen usein yhdistyksen Kivijalka-toimitilan ohitse kaupungin keskustassa liikkuessani. Viimeksi näin tehdessäni huomioni kiinnittyi sen sisäänkäynnin vieressä olevaan sähkökaappiin, johon oli kirjoitettu mustalla tussilla: ”Vainajahenget ovat demoneita joiden johtaja on paholainen. Älä käy sisään tästä ovesta.” Kirjoittaja oli epäilemättä tarkoittanut Kivijalan ovea, mutta joku koiranleuka oli ehättänyt tulkitsemaan asian toisin kirjoittamalla tekstin alle selventävän kommentin: ”Sillä se on sähkökaappi.”

Niin, sähkökaappiin ei toki kannata mennä. Mutta miten lienee spiritualistien toimitilan kohdalla: tapaako siellä todella Paholaisen johtamia demoneita? Näkemys on jyrkässä ristiriidassa spiritualistien oman kokemuksen kanssa: he korostavat, että mediumismi mahdollistaa myönteisen, toivoa ja opastusta antavan yhteyden menehtyneisiin läheisiin. Toisessa näkemyksessä korostuu pahuus ja vaara, toisessa hyvyys ja toivo.

Samankaltaiseen näkemysten vastakohtaisuuteen törmäsin myös joitakin vuosia sitten ollessani työharjoittelussa Suomen Akatemian rahoittamassa Mieli ja toinen -tutkimusprojektissa ja osallistuessani hankkeen julkaiseman teoksen Mielen rajoilla. Arjen kummat kokemukset (SKS 2017) kirjoittamiseen. Teoksessa perehdyttiin monitieteisesti arkiymmärryksen ylittäviin, usein yliluonnollisiksi tulkittuihin ”kummiin” kokemuksiin. Sen perustana olivat projektille (pyytämättä ja yllättäen) tulvineet kirjeet, joissa tavalliset suomalaiset kertoivat kokemuksistaan ja niihin liittyvistä käsityksistään. Useimmat kirjoittajat suhtautuivat asiaan uteliaasti ja myönteisesti, mutta joukossa oli myös muutamia, jotka varoittivat aiheen vaarallisuudesta ja yhdistivät sen pahuuden voimiin.

Asia ei ole uusi. Nykyään esoteerisiksi kutsumamme liikehdinnät ovat kautta vuosisatojen kohdanneet samankaltaista vastustusta. Myöhäiskeskiajan ja uuden ajan alun ”okkulttisten tieteiden” harrastajat, 1800- ja 1900-lukujen spiritualistit ja okkultistit, ja nykyajan henkisyyskulttuurista kiinnostuneet ihmiset, kaikki ovat vuorollaan kohdanneet syytöksiä intiimistä tuttavuudesta Paholaisen ja hänen demoniensa kanssa.

Näin oli myös 1900-luvun alun Suomessa, jossa tutkimani spiritualistit – tai spiritistit, kuten he tuolloin itseään kutsuivat – kohtasivat samanhenkistä vastustusta erityisesti herätysliikkeiden taholta. Jaakko Jalmari Jalo-Kivi kirjoitti asiasta Spiritistissä (12B/1909) esimerkiksi seuraavasti:

Kirkollisten n. s. uskovaisten puolelta, jotka – muistamatta Kristuksen sanoja: ”älkäät tuomitko, ettei teitä tuomittaisi” – ovat aina valmiina tuomioittensa kanssa ”helvetin kadotukseen”, olemme saaneet kuulla hyvinkin karkeita syytöksiä ”perkeleen palvelijoina” y. m.

Jalo-Kivi kiisti syytökset jyrkästi ja korosti spiritismin kristillis-eettistä luonnetta:

Spiritismi noudattaa täydellisesti Jesuksen opetuksia ja selvittää sekä valaisee hänen opetuksiaan ja vertauksiaan, joihin hän puki opetuksensa. Spiritismi selittää ihmiselle: mikä hän on, mitä hänen on tehtävä ja mikä häntä odottaa. Kun spiritismi vielä opettaa ihmiselle nöyryyttä, laupeutta, rakkautta ja sovinnollisuutta, – vaatii ensin kunkin ihmisen ”parantamaan itsensä” ja sitte vasta lähimmäisensä, sekä työskentelee ihmiskunnan veljestämiseksi, saadakseen rauhan maahan – niin täytyy kysyä: Onko tämä perkeleen työtä? Ja jos niin on, niin täytyy tunnustaa, että ”perkele” on hyvin siveellinen olento . . . . . .

Varoituksia spiritualismin yhteydestä pahoihin henkivaltoihin löytyy runsaasti ajan uskonnollisesta lehdistöstä. Erityisen painokkaasti asiaan tarttuivat Suomessa 1910-luvun taitteessa työnsä aloittaneet raamatuntutkijat, eli Jehovan todistajien edeltäjät. Kansainvälinen Raamatuntutkijain Seura julkaisi loppuvuodesta 1912 suomennoksena liikkeen perustajan Charles Taze Russellin teoksen Spiritismi Raamatun valossa: (todistuksia siitä, että se on demonismia, pahojen henkiolentojen oppia) ja keitä ovat ”henget vankeudessa” ja miksi ne ovat siellä. Tuskastuttavan kömpelösti nimettyä teosta mainostettiin liikkeen äänenkannattajassa Vartio-Tornissa (2/1913) toteamalla, että se ”meidän maamme sairaaloisiin henkisiin liikkeisiin nähden on varmaankin hyvin tärkeä kirja”. Sama asenne toistui lehdessä myös muulloin. Hieman myöhemmin (9/1913) mainostettiin ”lupauskortteja”, jotka sisälsivät monitahoisen vakuutuksen pysyä uskonnollis-eettisesti kaidalla tiellä. Kortissa mainittiin erityisesti myös seuraavaa:

Minä lupaan sinun [Jumalan] edessä[s]i, että tahdon olla varuillani ja vastustaa kaikkea mikä tavalla tai toisella on sukua spiritismille ja okkultismille (kätketyille, salaperäisille asioille) ja muistaen, että on ainoastaan kaksi herraa, tahdon kaikilla mahdollisilla keinoilla vastustaa ylläolevia ansoja pitäen niitä vastustajasta lähteneinä.

Jalo-Kivi oli suivaantunut raamatuntutkijoille jo ennen heidän spiritismiä ruotivan teoksensa ilmestymistä, kun Tampereella oli esiintynyt muuan raamatuntutkijoiden esitelmöitsijä puhumassa samasta aiheesta. Teoksen ilmestyttyä hän kävikin sitä vastaan Spiritistissä (50/1913) pitkällä kiistakirjoituksella, jossa tuomitsi kirjoittajan täysin tietämättömäksi spiritismin todellisesta luonteesta. Spiritistien ja raamatuntutkijoiden keskeisen eron hän näki heidän kristillisyytensä laadussa ja näkemyksessään kuolemanjälkeisen elämän luonteesta:

Se on kaikkien tavallinen keppihevoinen millä spiritismiä vastaan käydään, se että väitetään sen olevan Kristuksen ja Jumalan kieltämistä, ja niinpä tämäkin kirjanen sitä käyttää varsin monesti. Missä määrin tässä on perää tietävät jo kyllä tämänkin lehden lukijat. Me voimme vallan hyvällä omallatunnolla väittää, että olemme kristittyjä yhtähyvin kuin kirjasen kirjoittajatkin, mutta käsityksemme kuoleman jälkeisestä elämästä on toinen kuin heidän. Tai oikeammin: he tahtovat yhä edelleen palvella vanhan testamentin Jehovaa kun me olemme omaksuneet sen rakkaan taivaallisen Isän Jumalan, jota Kristus meille opetti.

Spiritualismin vastustajat erinäisten herätysliikkeiden parissa vetosivat siis usein siihen, että spiritualistien istunnoissaan kohtaamat vainajahenget olivat todellisuudessa pahoja henkiolentoja, demoneja. Mielenkiintoista on, että tämä argumentti toistui hieman muuntuneessa muodossa myös teosofien ja muiden okkultistien kielteisessä suhteessa spiritualismiin. Näidenkin tahojen välisissä kiistoissa tapetilla oli usein ns. ”henkien identiteettikysymys”, eli kysymys siitä, keitä tai mitä vainajahengiksi väitetyt olennot todellisuudessa olivat.

Aiheesta käyty keskustelu liikkui monimutkaisten esoteeristen maailmankuvien ja teorioiden sokkelossa. Okkultistien keskeinen väite oli, että spiritualistien ”vainajahenget” olivat tavallisesti vain kuolleiden ihmisten ”kuoria”, eräänlaisia tiedottomia persoonallisuuden rippeitä, jotka olivat hetkellisesti jääneet ajelehtimaan todellisuuden astraalitasolle varsinaisen tietoisen hengen jo siirryttyä todellisuuden korkeammille tasoille. Se, että nämä kuoret saattoivat istunnoissa vaikuttaa eläviltä ja tietoisilta, johtui siitä, että astraalitasoa asuttavat ja usein pahantahtoiset ”elementaalit” käyttivät niitä hyväkseen huijatakseen spiritualisteja.

Spiritualismin ja okkultismin kaltaisten liikkeiden kohtalla huomio kiinnittyy usein keskusteluun, jota on käyty niiden parissa tavattavien ilmiöiden ja näkemysten totuusarvosta. Nämä muutamat esimerkit 1900-luvun alusta osoittavat, että silloinkin kun asian tiimoilla väitelleet ihmiset saattoivat yhtyä uskossaan henkisen todellisuuden olemassaoloon ja mahdollisuuteen kommunikoida henkiolentojen kanssa, heillä oli usein hyvinkin erilaisia näkemyksiä siitä, mitä tämän- ja tuonpuoleisen rajalla saattoi tapahtua. Modernin uskonnollisuuden kontekstissa kiinnostavaa ei olekaan vain se, millaisia keskusteluja on käyty uskonnollisen ja sekulaarin maailmankuvan välillä, vaan myös se, millaisia suhteita on syntynyt eri tavoin uskonnollisten ja henkisten ihmisten keskuudessa. Tätä näkökulmaa korostamalla huomio voidaan kiinnittää modernin kulttuurin uskonnolliseen moninaisuuteen ja niihin monenlaisiin merkityksiin, joita uskonto ja henkisyys ovat ihmisten elämässä saaneet.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s