Spiritualismia Pomarkussa

Tällä kertaa otan lähtökohdakseni kaksi Porin sosialidemokraattisessa äänenkannattajassa Sosialidemokraatissa 1910-luvun alussa julkaistua pikku-uutista, joissa kerrottiin tuomitsevaan sävyyn seudun spiritualistisesta liikehdinnästä. Näiden kirjoitusten äärellä pohdiskelen polveilevasti erilaisia esoteriaan läheisesti ja etäisesti liittyviä aiheita.

Uskonto ja yhteiskuntareformismi

Sosialidemokraatti (13.12.1910) kertoi uutisessa ’Porilainen liikkunut henkimailman asioissa’ seuraavaa:

Harvinainen tilaisuus niille pomarkulaisille, jotka kirkon pimittäminä vielä uskovat henkimailman ihmeisiin, tarjoutui sunnuntai iltana, jolloin muuan ent. pomarkulainen vieraili paikkakunnalla n. s. spiritistinä välittäen kirjeenvaihtoa täm[ä]n maailman ja sen toisen olioitten kesken.

Lehden kertoja lähestyi aihetta sekularistisesta näkökulmasta. Hänen mielessään spiritualismin tarjoilemat ”henkimaailman ihmeet” yhdistyivät ”kirkon pimitykseen”: sekä spiritualismi että kirkollinen kristinusko kietoutuivat siten osaksi yleistä uskonnollista harhamaailmaa. Tällainen puhe oli tavallista työväenlehdissä etenkin suurlakon 1905 jälkeisenä aikana, jolloin rationalistis-naturalistinen maailmankuva sai kasvavaa kannatusta työväenliikkeen parissa.

Tutkimuksessa sosialistisen työväenliikkeen uskonnonvastaisuutta on kuitenkin pitkään ylikorostettu. Joskin ”oikeaoppiseen” marxilaisuuteen liittyi usein myös sekularistinen asenne, on ’sosialismi’ kuitenkin paljon tätä laajempi aatekenttä, jonka suhde uskontoon on monitahoinen. Jo 1800-luvun taitteessa kehittynyt ranskalainen romanttinen sosialismi à la Fourier, Saint-Simon & kumpp. pohjautui vahvasti uskonnolliseen maailmankuvaan. Tämä romanttisen sosialismin virtaus kulki marxilais-engelsiläisen sosialismin rinnalla 1900-luvulle asti, liittyen matkan varrella tiiviisti erityisesti esoteeriseen henkisyyteen. Sosialistisella diskurssilla oli vahva yhteys myös (protestanttisen) uskonnollisen liberalismin ja sosiaalisen kristillisyyden parissa laajalti kannatettuun näkemykseen Jeesuksesta esimerkillisenä sosiaalireformistina tai jopa sosialistina.

Kaiken kaikkiaan sosialismi ja kristinusko limittyivät monin tavoin yhteen modernissa yhteiskunta- ja uskontoreformistisessa aatehistoriassa. Näin oli myös 1900-luvun taitteen ja alun Suomessa, missä uskontoa ja sosialismia nivottiin yhteen eri tavoin niin kristillisessä työväenliikkeessä, kurikkalaisessa ihanne-sosialismissa kuin SDP:nkin parissa aina Hilja Pärssisen kaltaisia ideologisia johtohahmoja myöten. (Etenkin viimeksi mainitusta ks. Mikko Kemppaisen tuore väitöstutkimus; ks. myös Antti Harmainen & Mikko Kemppainen, ’”Paremman sosialismin” asialla. Uskonnon ja sosialismin synteesi suomalaisessa työväenliikkeessä ensimmäisista eduskuntavaaleista kansalaissotaan’ Historiallinen Aikakauskirja 1 /2020.)

Nämä tahot tekivät kuitenkin usein selvän eron kristinuskon ja kirkon välille. Sosialidemokraatin näkemys kirkosta kansan ”pimittäjänä” oli jaettu laajalti paitsi sekularististen myös antiklerikalististen uskonnollisten yhteiskuntareformistien parissa: kirkko esitettiin yleensä ajastaan jälkeen jääneenä, eliitin etuja palvelevana instituutiona, jonka palkkapapit olivat etääntyneet Jeesuksen alkuperäisestä rakkaudensanomasta ja suhtautuivat siksi kylmästi köyhälistön oikeutettuihin vaatimuksiin elinolojensa parantamisesta. Mutta siinä missä sekularistiset yhteiskuntareformaattorit näkivät uskonnon ylipäätään kansaa pimittävänä oopiumina, jota olisi kokonaan lakattava tarjoilemasta, kokivat nämä uskonnolliset yhteiskuntareformaattorit sen sijaan välttämättömäksi tarjoilla kansalle kirkon antimia parempaa, todempaa uskontoa, joka olisi olennainen perusta myös kestävälle yhteiskuntareformille.

Esoteerinen henkisyys, kuten spiritualismi ja teosofia, limittyivät tiiviisti osaksi tätä laajaa uskonnollista yhteiskuntareformismia. Siinä missä sekularistit esittivät nämä liikkeet vanhan pimityksen uusina välineinä, ja kirkollisilla tahoilla sekä herätysliikkeissä ne yleensä tuomittiin eksytyksenä, esiintyivät spiritualistit ja teosofit itse mielellään uuden henkisemmän aikakauden lähettiläinä ja kokivat tämän aikakauden merkitsevän myös yhteiskunnan oikeudenmukaisempaa järjestämistä.

Lukeva ja automaattikirjoittava työläinen

Ei ole tietoa, oliko kyseinen pomarkkulainen kiinnostunut näistä esoterian yhteiskuntareformistisista sävyistä. Ainakaan tämä ei käy ilmi Sosialidemokraatin uutisesta. Ylläolevan täydentämiseksi onkin painotettava, että spiritualismista kiinnostuminen saattoi saada hyvin monitahoisia ja -asteisia sävyjä: joillekin se oli hupia, joillekin vakavaa uskonnollisuutta, ja joillekin julkista uskonnollis-yhteiskunnallista toimintaa. Spiritualismin keskiössä oli kuitenkin aina mahdollisuus luoda elävä yhteys henkimaailmaan, mm. kuolleisiin läheisiin, ja tämä riitti useimmille motivaatioksi spiritualismin harjoittamiseen. Tätä spiritualismin ydin-ilosanomaa näyttää myös pomarkkulainen spiritualisti tahtoneen levittää. Sosialidemokraatin uutinen jatkui:

Parissa paikassa kuului tätä välitystointaan harjoittaneen. Toiseen kun astui ovesta sisään, niin toi terveisiä perheen noin pari kuukautta sitten kuolleelta isännältä. Itse toimitus muuten kuului käyneen siten, että ”spiritisti” kirjoitti paperille, mitä vainajan henki hänelle saneli. Luultavasti hänen taitoonsa myöskin luotettiin, koskapa miehen muuten heikko matkakassa jonkun verran kuului vahvistuneen.

Sanottu henkilö on noin kolme kuukautta sitten lähtenyt Pomarkusta ja sen jälkeen oleskellut muualla, viimeksi Toejoella [eräs Porin taajama]. Kehui myös paljon lueskelleensa ja siten tietenkin muka saaneensa taidon moiseen välittäjäntoimeen. – Miehen nimeä emme viitsi mainita. Paras vaan olisi, etteivät ihmiset mokomista viitsisi välittää ja heille rahojaan tuhlata.

Kyseinen pomarkkulainen oli perehtynyt henkimaailman asioihin kirjallisuuden kautta ja täten saanut myös ohjeet omien meediokykyjensä harjoittamiseen. Näin tämä yleensäkin esoteerisen henkisyyden parissa meni. Tutkimuksessa on usein korostettu modernin esoterian yhteyttä 1800-luvun jälkipuoliskolla kehittyneeseen kirjalliseen populaarikulttuuriin. Sanoma- ja aikakauslehdistö laajenivat nopeasti vuosisadan lopulla ja kirjallisuutta oli saatavilla jatkuvasti lisääntyvä määrä mitä moninaisimmista aiheista. Myös esoteerinen henkisyys levisi tämän tekstuaalisen julkisuuden välityksellä yhteiskunnan kaikkiin kerroksiin. Suomessakin kehittyivät okkulttuuristen painotuotteiden markkinat, joilla välitetyt ruotsin- ja (etenkin 1900-luvun alkuvuosista lähtien myös) suomenkieliset teokset ja lehdet levittivät tietoa yleislänsimaisesta esoteerisesta liikehdinnästä kansan pariin.

Toisaalta voitaneen huomauttaa, että kansanomainen esoteria ja uskonto olivat kirjallistuneet hiljalleen uuden ajan alusta lähtien, kun kirjapainokapitalismi alkoi tunkea teoksia markkinoille ja pietistis-protestanttiset uskonpuhdistukset korostivat jokaisen uskovan oikeutta etsiä Jumalaa itsenäisesti omalla kielellään. Suomessakin herätysliikkeissä kirjoilla oli usein tärkeä sija: jo 1700-luvulla Länsi-Suomen rukoilevaisuuden alkuunpanneen paimentyttö Liisa Eerikintyttären kerrottiin heränneen jumalanpelkoon koettuaan kammottavia näkyjä Helvetistä pietistis-uskonnollisen kirjan äärellä. (Ks. Irma Sulkunen, Liisa Eerikintytär ja hurmosliikkeet 1700-1800-luvulla. Hanki & Jää 1999; Irma Sulkunen, ’Paimentytön liikutus’. Teoksessa Sulkunen, Niemi & Katajala-Peltomaa [toim.], Usko, tiede ja historiankirjoitus. SKS 2016.)

1800-luvun lopulla yhteiskunnan alemmat kerrokset eivät kuitenkaan enää vain lukeneet vaan myös kirjoittivat, niin yksityisesti kuin julkisestikin. Tämä kansankynäilijöiden kulttuuri on alkanut kiinnostaa tutkijoita kasvavassa määrin. (Ks. esim. Salmi-Niklander, Suodenjoki & Uusitalo [toim.]. Lukeva ja kirjoittava työläinen. THPTS 2010.)

Kirjoittaa voi monessa yhteydessä ja monella tavalla. Pomarkkulainen spiritualistimme nostaa esiin nimenomaan spiritualistisen kirjoittamisen tavan: hän kommunikoi henkimaailman kanssa kirjoittamalla henkien sanelun mukaan. Mediumistinen kirjoittaminen saattoi olla tällaista sanelun mukaan kirjoittamista, tai sitten automaattikirjoittamista, jossa henki otti meedion käden valtaansa ja kirjoitti niin, ettei meedio itse kokenut tietoisesti ohjaavansa kynää. Spiritualistien näkökulmasta automaattikirjoitus oli toki mahdollista, vaikka meedio ei olisi kirjoitustaitoinen – kunhan henki itse vain osasi kirjoittaa – mutta skeptisesti voidaan arvella sen olleen sittenkin varsin keskeinen mediumistisen kirjoittamisen edellytys.

https://www.finna.fi/Cover/Show?id=musketti_lahti.M44%3AKUVKUVV790629%3A1&index=0&size=large&source=Solr
Pomarkun kirkonkylää 1910-luvulla. Lahden kaupunginmuseo.

Mielen tuhoava spiritualismi

Kyseinen pomarkkulainen oli epäilemättä sama mies, josta Sosialidemokraatti (10.1.1911) kertoi hieman myöhemmin seuraavan surullisen tarinan otsikolla ’Hulluksi tullut spiritisti’:

Porin seudulla spiritistisiä näytäntöjä antanut Juho Vuori on tullut kokonaan hulluksi. Vaimolleen oli hän sanonut hengen käskeneen kääriä heidän parin kuukauden vanhan lapsensa esiliinaan ja viedä lapsen jokeen. Rahansa oli V. tuhlannut kaikki, ja kun vaimo sitä surren kysyi miten nyt voidaan tulla aikaan, vastasi spiritisti Jumalan kyllä siitä pitävän huolen. Henkinäkijä on nyt Porin vaivaistalossa.

Spiritualismia vastustaneille tahoille tällaiset tapaukset olivat varoittavia esimerkkejä spiritualismin haitallisuudesta. Etenkin monien herätysliikkeiden parissa spiritualistiset henget tulkittiin usein hyvinkin todellisina demoneina, jotka eksyttivät ihmisiä pahuuden teille – esimerkiksi murhaan, kuten tässä tapauksessa. Tällaisen kehotuksen noudattaminen ei kuitenkaan seuraa spiritualismin yleistä rakkaudentäyteistä eetosta: ”kehittymättömät” henget saattoivat ehkä tällaistakin ehdottaa, mutta spiritualistinen kirjallisuus painotti jatkuvasti, ettei niiden pahantahtoisia neuvoja tullut kuunnella, vaan oli pyrittävä yhteyteen ”korkeampien”, hyväntahtoisten henkien kanssa.

Spiritualismia tulkittiin usein myös lääketieteen patologisoivasta perspektiivistä, jolloin se nähtiin todellisuudesta irtaantuvana antautumisena harhojen valtaan. Etenkin naisten katsottiin olevan alttiita spiritualismin mielenterveyttä horjuttavalle vaikutukselle: mm. Alexandra Owen on teoksessaan The Darkened Room: Women, Power and Spiritualism in Late Victorian England (1989) tutkinut eräitä puistattavia tapauksia, joissa spiritualistinaisia tuomittiin pakkohoitoon 1800-luvun jälkipuoliskon Englannissa. Tämä patologisoiva diskurssi spiritualismin ympärillä on myös Sosialidemokraatin uutisen taustalla. Toisaalta mikäli uutinen pitää paikkansa, oli Vuoren henkinen tila kenties todellakin tavalla tai toisella järkkynyt. Nämä kaksi asiaa toki yhdistyivät usein: jos oletus oli, että spiritualismi oli mielenterveydelle vaarallista, nostettiin spiritualismin ja mielenterveyden horjumisen yhdistäneet tapaukset esiin yleistä sääntöä vahvistavina esimerkkeinä. Toisaalta jos emme tällaista oletusta tee, ei meidän tarvitse myöskään tehdä tällaisista tapauksista mitään yleistyksiä spiritualismin itsensä luonteesta.

(Sivumennen mainittakoon, että kulttuuri-ilmiöiden yksioikoinen tulkitseminen psykologisista lähtökohdista on ylipäätään epäilyttävää puuhaa. Esimerkiksi Ilta-Sanomiin hiljattain haastatellun psykiatri Hannu Lauerman kommentit korona-ajan salaliittoteorioista saivat oloni vaivaantuneeksi: ”Tämä on suorastaan psykoottista tai jopa sairaalloisen epäluuloista tarinaa ja urbaania legendaa. Jotkut epäkypsät tai jopa sadistiset ihmiset rakentelevat salaliittoteorioita myös ihan kiusakseen. Sairaalloiseen epäluuloisuuteen taipuvaiset ihmiset saavat kimmokkeen tällaisista teorioista ja levittävät niitä eteenpäin.” Niin huolestuttavia kuin nämä korona-ajan salaliittoteoriat mielestäni ovatkin, ei tällaisesta kulttuurisokeasta ja patologisoivasta tuomitsemisesta ole juuri apua niiden ymmärtämisessä eikä siten myöskään niiden vastustamisessa.)

Esoteria leviää Porissa

Juho Vuoren spiritualistinen toiminta johti nähtävästi myös muita paikkakuntalaisia kokeilemaan henkikommunikaation parissa. Sosialidemokraatti jatkoi:

Humpuukinsa on sentään tarttunut pomarkkulaisiin, sillä siellä on nyt jo useita sellaisia henkilöitä, jotka keskustelevat ”henkien” kanssa.

Tästä Pomarkun spiritualistisesta liikehdinnästä en ole löytänyt muita tietoja. Spiritistikään ei kerro mitään asiasta. Läheisestä Porista on sen sijaan tietoja teosofisesta toiminnasta: paikalliset teosofit perustivat keväällä 1911 Kaukomieli-nimisen loosin, jonka jäsenet täten liittyivät osaksi Suomen Teosofisen Seuran kansallista verkostoa. Tässä herättäjänä näyttää toimineen näihin aikoihin ahkerasti matkustellut teosofinen saarnamies Juho Lehto, joka oli jo vuodenvaihteen tienoilta lähtien pitänyt Porissa teosofisia esitelmiä. Pomarkun spiritualistinen liikehdintä asettuu näin osaksi laajempaa paikallisen esoteerisen miljöön heräilyä 1910-luvun alussa.

Spiritualismi ja teosofia kulkivatkin usein lähellä toisiaan (joskin usein vaivaantuneina toistensa seurasta: ks. edellinen kirjoitukseni). Näin asian näki myös Sosialidemokraatin toimittaja, joka suositteli Pomarkun spiritualisteille lääkkeeksi teosofiaa kritisoivaa teosta:

Suosittelemme tälle humpuukille vastamyrkyksi Geijerstamin teosta ”Teosofia paljastettuna”. Kirjassa tehdyt paljastukset kyllä avaavat ihmisten silmät näkemään moisten henkioppien olevan mitä törkeintä petkutusta.

Kyseessä oli ruotsalaisen insinööri-kirjailija Karl af Geijerstamin (1860–1899) teos Den afslöjade Isis (1897), joka oli ilmestynyt suomeksi vuonna 1909 nimellä Teosofia paljastettuna: palanen nykyaikaisen uskonnon historiaa. Teos oli aikanaan hyvin tunnettu puheenvuoro teosofiaa vastaan.

Näin olivat spiritualismi ja teosofia hämmentäneet myös Pomarkun ja Porin elämää viimeistään 1910-luvun taitteessa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s