Lähdeköyhyys, nimet ja vakuutuspetos

Tällä kertaa jaarittelen hieman laajemmin tutkimukseeni liittyvistä aiheista. Aloitan harmittelemalla lähteideni vähyyttä, jatkan horisemalla nimiä ja henkilöverkostoja kohtaan kehittämästäni pakkomielteestä, ja päätän kirjoituksen kertomalla eräästä Tampereen esoteeriseen miljööseen kiinnittyvästä petosjutusta.

Lähteet joita ei ole

Suomessa 1910-luvun taitteessa kituutellut spiritualistinen liike on jättänyt arkistoihin niukasti jälkiä. Suomen Spiritistiseltä Seuralta ei ole säilynyt minkäänlaista jäämistöä, tai ainakaan en ole tällaista onnistunut löytämään. Jos seuran paperit sattumalta jonkun vintillä vielä makaavat, tai jos joku on törmännyt siihen liittyviin dokumentteihin, pyydänkin nöyrimmin ottamaan yhteyttä. Pienenä makupalana siitä, kuinka intensiiviseksi tutkijan ja hänen tutkimuksensa suhde voi muodostua, kerrottakoon, että lähteiden puute on tullut jopa uniini: olen joskus uneksinut löytäväni kirpputorilta Jalo-Kiven ja seuran jäämistöä! Ilo on unessa ollut suuri ja pettymys herätessä vielä suurempi.

Myös tutkimukseni empiirinen kivijalka, liikkeen äänitorvi Spiritisti, on tuskastuttavan vaitonainen seuran toiminnasta etenkin syksyn 1909 jälkeisenä aikana. Tämä harmitti ilmeisesti myös lukijoita, minkä johdosta lehdessä selitettiin asiaa keväällä 1910 seuraavasti:

Miksi emme julkaise spiritististen seurain kokousreferaatteja? Eräs ystävämme tiedustelee tätä. Syy on siinä, että kokouskertomukset ovat kuivia; pääasiallisesti ”juoksevain asiain” käsittelyä, joittenka emme usko suurestikaan kiinnittävän lukijain mieltä, sekä samalla vaatisivat lehden muutenkin ahtailla sivuilla liian paljon kallista tilaa – jota paitsi petiittilatomuksesta [eli pienellä painetusta tekstistä] täytyy maksaa korotettua hintaa. Lyhyenä uutisena voimme kyllä mainita kokousajat kun saamme näistä kylliksi ajoissa tiedon.

Tutkijana tällaisen lukeminen on kuin saisi märän rätin naamaansa. Voi toki olla, etteivät ainakaan kaikki aikalaislukijat olleet erityisen kiinnostuneita seuran juoksevista eli käytännön toimintaan liittyvistä asioista, enkä suinkaan väheksy Spiritistiä lähinnä omilla varoillaan julkaisseen spiritualistipariskunnan (Ida astui Jaakon rinnalle toimituksen päätekijäksi vuoden 1910 aikana) taloudellisia vaikeuksia. Mutta toimittajat jättivät varsin ajattelemattomasti huomiotta, että ne ”kuivat” kokouskertomukset tulisivat kyllä kiinnittämään suurestikin erään väitöskirjatutkijan mieltä sata vuotta myöhemmin! – Eikä niitä kokousaikojakaan Spiritistissä juuri näkynyt: vähäiset tietoni seuran kokouksista perustuvat pääasiassa päivälehdissä toisinaan julkaistuihin kokouskutsuihin.

No, vitsit sikseen. Historioitsijat tietävät hyvin, että historialliset toimijat ajattelevat kirjallisia ja muita jälkiä jättävässä toiminnassaan kovin vähän myöhempiä mahdollisia tutkijoita, jotka ehkä tulisivat kiinnostumaan näistä jäänteistä ja muuttaisivat ne uteluillaan tutkimuksen lähdemateriaaliksi. Tämä huomio onkin keskeinen lähtökohta lähdekritiikille ja lähteiden analyysille: jäänteet syntyvät erilaisissa konteksteissa erilaisia tarkoituksia varten, ja niiden ymmärtämiseksi on tärkeää pohtia, miksi ja miten juuri kyseinen jäänne on maailmaan ilmaantunut.

Erään hiljaisuuden ääni

Sama pätee myös sen pohtimiseen, miksi jokin jäänne ei ole johonkin paikkaan ilmaantunut. Teosofi Helena P. Blavatskyn myöhäisteoksen Hiljaisuuden ääni nimeä tapaillen voidaankin todeta, että myös lähteissä hiljaisuudet puhuvat, tai ainakin kuiskivat vihjailevasti. Olenkin miettinyt, että Suomen Spiritistisen Seuran kokousraporttien julkaisematta jättämisen taustalla saattoi mahdollisesti olla muitakin syitä kuin vain niiden ”kuivuus” tai palstatilan ja rahojen niukkuus. Ehkä kokouksissa tapahtui jotain, mitä ei tahdottu julkisuuteen…? Ajattelen erityisesti Jalo-Kiven ja hänen kannattajiensa välirikkoa teosofien kanssa.

Tarkastellaan asiaa hieman lähemmin.

Kun Suomen Spiritistinen Seura perustettiin keväällä 1909, mukana oli monia Suomen Teosofisen Seuran jäseniä: esimerkiksi yksi Suomen tunnetuimmista teosofeista, Veikko Palomaa, valittiin SSS:n varapuheenjohtajaksi. Spiritualistien ja teosofien välillä oli kuitenkin alusta alkaen jännitteitä. Näiden taustalla oli spiritualismin ja okkultismin välinen skisma, joka oli alkanut 1870-luvulla. Asiallisesti erimielisyydet liittyivät henkitieteellisiin kysymyksiin mm. mediumismin arvosta ja istunnoissa tavoitettujen henkien identiteetistä, mutta yleisemmin kyse oli siitä, että teosofit suhtautuivat spiritualismiin usein ylimielisen alentuvasti ja spiritualistit puolestaan epäilivät teosofien salattujen ”mahatmojen” (mestarien) olemassaoloa ja pitivät intellektuaalista teosofiaa lähinnä jonkinlaisena itämaisten uskontojen innoittamana teoreettisena aivovoimisteluna. Joskin liikkeet olivat etenkin 1900-luvun alussa pyrkineet lähentymään toisiaan yhteisen materialisminvastaisen taistelun nimissä, eivätkä monet nähneet mitään ongelmaa siinä että olivat yhtäaikaisesti sekä spiritualisteja että teosofeja, vallitsi liikkeiden suhteissa kuitenkin jatkuva pinnanalainen kireys, joka purkautui aika ajoin esiin – etenkin silloin, kun osapuolina oli Jalo-Kiven kaltaisia konfliktihakuisia henkilöitä.

Kun Spiritisti ja Suomen Spiritistinen Seura aloittivat toimintansa, tausta-ajatuksena oli selvästi muodostaa ystävällinen liittolaissuhde jo järjestäytyneiden teosofien kanssa. Suomen Teosofisen Seuran taholla aloite otettiin kuitenkin vastaan kylmästi: teosofisessa Tietäjässä spiritualistisen lehden julkaiseminen huomioitiin vain lyhyesti ja sen ensimmäistä numeroa kommentoitiin jopa ivallisesti. SSS:n perustaminen sen sijaan jätettiin täysin vaille huomiota. Jännitteet muhivat ja Spiritistissä esiintyi syksyä 1909 kohden kasvavassa määrin esiin pyrkiviä vastakkainasetteluja. Loppuvuodesta Jalo-Kivi hyökkäsi vihdoin avoimesti ja esitteli pitkässä kirjoituksessa jyrkkään sävyyn spiritualismin ja teosofian eroja. Syntyi Spiritistissä ja Tietäjässä käyty väittely Jalo-Kiven ja teosofi Väinö Valvanteen välille. Jalo-Kiven ja teosofien välit katkesivat tällöin lopullisesti: tulevina vuosina hän kirjoitti yhä myrkyllisempiä kirjoituksia teosofiaa, suomalaisia teosofeja ja erityisesti Suomen Teosofisen Seuran ylisihteeri Pekka Ervastia vastaan, syyttäen heitä spiritualistisen toiminnan jatkuvasta vastustamisesta.

Palataan niihin kokousraportteihin. Kun tilanne oli tällainen, voidaan olettaa, että jännitteet SSS:n spiritualismipainotteisten ja teosofiapainotteisten jäsenten välillä muodostuivat kireiksi. Ehkä kokoukset olivat tunnelmaltaan varsin epämiellyttäviä. Joskin Jalo-Kivi Spiritistin päätoimittajana olisi aivan hyvin voinut julkaista siloteltuja kuvauksia kokouksista (tällaista sisäisten ristiriitojen vähättelyä tuntuu jossain määrin tapahtuneen samoihin aikoihin Suomen Teosofisen Seuran parissa), ei tämä ehkä maksanut vaivaa (kun ne kuitenkin veivät palstatilaa ja maksoivatkin) ja olisi voinut vain johtaa ikävään julkiseen keskusteluun.

Mutta loppujen lopuksi tämä on vain arvailua ja spekulaatiota, jonka tukena ei ole suoria todisteita. Ehkä kokoukset todellakin olivat vain ”kuivia”!

Nimiä! Nimiä! Nimiä!

Kuten sanottu, olen työskennellyt pääasiassa hyvin niukan aineiston pohjalta selvitellessäni Suomen Spiritistisen Seuran toimintaa. Vaikeudet ovat korostuneet myös selvitellessäni järjestäytyneen spiritualistisen liikkeen toimijaverkoston tarkempaa koostumusta ja sen yhteyksiä paitsi vuosisadan alun esoteeriseen miljööseen myös laajempaan kansalaisyhteiskuntaan – mikä on joka tapauksessa muodostunut yhdeksi tutkimukseni ydinteemaksi. Spiritistissä seuran helsinkiläisen ja tamperelaisen osaston perustamisesta keväällä 1909 kertovien raporttien ja niissä mainittujen johtokunnan jäsenten ohella käytössäni ei ole muutamaa yksittäistä mainintaa lukuunottamatta minkäänlaisia tietoja seuran jäsenistöstä.

Tarkasti luettuna Spiritisti on kuitenkin vaitonaisuudestaan huolimatta sittenkin tarjonnut roppakaupalla tärkeitä johtolankoja spiritualistisen liikkeen henkilöverkostoihin. Kallisarvoisia ovat olleet kaikki lehdessä eri yhteyksissä julkaistut nimet: asiamieslistat, maininnat spiritualistiseen ”propagandarahastoon” lahjoituksia tehneistä henkilöistä, vuoden 1909 joulunumerossa julkaistu paikkakunnittain jaoteltu lista jouluterveisten lähettäjistä, lehdessä tuotteitaan ja palveluitaan mainostaneet henkilöt, sekä muissa yhteyksissä ajoittain esiin nousevat nimet, nimikirjaimet ja nimimerkit. Näiden mykkien kirjainjonojen viittauskohteena olevien henkilöiden toimintaa muista lehdistä ja aineistoista jäljittämällä mielessäni on hiljalleen alkanut hahmottua palasia näiden ihmisten elämästä, heidän verkostoistaan ja yhteyksistään esoteeriseen miljööhön. Menneisyyden pimeyteen on alkanut avautua himmeästi hohtavia historian läiskiä, joita yhdistelemällä olen saanut parsittua kasaan jonkinlaista yleiskuvaa spiritualistisen liikkeen sosiaalisesta asemoitumisesta.

Kansalliskirjaston digitaalinen lehtiarkisto ja Google ovat tehneet nimien taustalla olevien henkilöiden jäljittämisestä huomattavan helppoa. ”Tavallisistakin” ihmisistä on jäänyt ajan lehtiin yllättävänkin monipuolisia jälkiä, ja mitä enemmän ihminen on työnsä ja harrastustensa puolesta ollut aktiivinen julkisuudessa, sitä enemmän tietoja hänestä tietenkin on löydettävissä. Samoin internetistä tavoitettaviin lähteisiin (etenkin sukututkimussivustoille) on usein päätynyt paljon hyödyllisiä henkilötietoja. Minulle onkin tullut tavaksi lyödä jokainen vähänkin kiinnostava eteentullut nimi lehtiarkiston ja Googlen hakukoneeseen ja tehdä pikaselvitys kyseisestä henkilöstä.

Tämän nimiin liittyvän loputtoman näpertelyn myötä koneelleni on kerääntynyt kasoittain varsinaisen väitöstutkimukseni kannalta tarpeettomankin yksityiskohtaisia tietoja kaiken maailman pikkutehtailijoista ja vakuutuskauppiaista, joiden toimintaympäristössä ja lähipiirissä olen tunnistanut jonkinlaisia esoteerisiin verkostoihin viittaavia häivähdyksiä.

Vakuutuspetos, liike-elämä ja esoteria

Tällaisen datan haaliminen on toki ollut myös hyödyllinen prosessi: sen kautta 1900-luvun alun historiallinen todellisuus on tullut minulle elävämmäksi, ajan tavat ja touhut läheisemmiksi. Sen kautta olen myös päässyt käsiksi moniin aiemmin tutkimattomiin, mielenkiintoisiin henkilöihin ja tapauksiin. Mielessäni on myös avautunut itselleni odottamattomia uusia konteksteja: esimerkiksi esoterian ja liike-elämän yllättävänkin mielenkiintoinen suhde alkoi hetkellisesti hiipiä tutkimukseni yhdeksi sivupoluksi. Tutkimuksen tekeminen onkin usein jatkuvaa yhä uudenlaisiin kaninkoloihin putoamista, ja varovainen saa olla, ettei työn punainen lanka rispaannu sekavaksi eri suuntiin hörsöttäväksi mössöksi. Eri tutkijoiden esiinnostama ajatus mahdollisten kontekstien loputtomuudesta (joka itselleni tarttui Markku Hyrkkäseltä) onkin tullut minulle tutkimusprosessini kuluessa hyvin eläväksi todellisuudeksi.

Yksi tällainen tapaus, jota olen joutoajallanikin selvitellyt, oli vuoden 1910 lopulla paljon huomiota herättänyt Smolander-Paasivirta -petosjuttu. Tapauksesta on kirjoittanut lyhyesti myös muuan toinen bloggaaja toisenlaisessa kontekstissa (https://mykkatodistaja.blogspot.com/2019/07/paattyiko-maiden-ja-kansojen.html). Suunnitelmissani on ollut kirjoittaa tästä pitempikin sepustus, mutta kerrottakoon tässä joitakin ydinkohtia.

Jutun keskiössä olivat tamperelaiset nuorukaiset, pientehtailija Evert Smolander ja konttoristi Toivo Vihtori Paasivirta. Kaksikko oli vaikeassa elämäntilanteessa: molemmat olivat veloissa ja Paasivirta lisäksi masentunut sydänsurujen vuoksi. Yhdessä muutaman muun tuttavansa kanssa he suunnittelivat henkivakuutuspetoksen: ensin otettaisiin huomattavat vakuutukset eri yhtiöissä ja sitten lähdettäisiin moottoriveneellä metsästysretkelle, jonka aikana vakuutetut ”hukkuisivat” – eli pakenisivat salaa ulkomaille – ja juonessa mukana olevat läheiset nostaisivat rahat vakuutusyhtiöiltä.

Koko homma oli kuitenkin alusta alkaen onnettomasti suunniteltu ja meni lopulta kaikin tavoin täydellisesti pieleen. Paluumatkalla ”metsästysretkeltä” Näsijärvellä nousi voimakas myrsky ja Smolander hukkui oikeasti. Paasivirta sen sijaan onnistui pakenemaan Ruotsin kautta Kööpenhaminaan, mutta vakuutusyhtiöiden nopeasti heränneiden epäilysten vuoksi hänen vakuutusrahojaan ei maksettu. Poliisi alkoi tutkia asiaa. Tampereelle jääneet osalliset murtuivat kuulusteluissa nopeasti ja tunnustivat petoksen. Pian Paasivirtakin saatiin paikannettua, mikä johti epätoivoisen karkulaisen itsemurhaan. Muut osalliset tuomittiin.

Itseäni juttu alkoi alun perin kiinnostaa sen vuoksi, että monet siihen liittyneen henkilöt kuuluivat Tampereen esoteeriseen verkostoon. Ensinnäkin, T. V. Paasivirta – epäilemättä juuri ulkomaille paennut Toivo Vihtori – lähetti Spiritistissä vuonna 1909 jouluterveiset ja oli siten luultavasti jossain yhteydessä ainakin sen toimituksen piiriin. Tämä ei olisi sinänsä ihmeellistä. Ida Jalo-Kivi oli toiminut koko 1900-luvun alun konttoristina Tampereen liike-elämän tunnetuilla tekijöillä ja varmasti tunsi näitä piirejä, ja luultavasti juuri hänen kauttaan myös Jaakko Jalo-Kivi pääsi näihin piireihin muutettuaan Tampereelle vuoden 1909 lopulla.

Petosjuttu, tamperelainen liike-elämä ja esoteerinen miljöö kietoutuivat yhteen myös muiden henkilöiden kautta. Moottorivene, jolla porukka oli kohtalokkaalle matkalle lähtenyt, kuului yhteisesti Smolanderille ja eräälle toiselle tamperelaiselle pientehtailijalle, Kaarle Vihtori Savialle – joka oli Tampereen Spiritistisen Seuran perustajahahmo ja puheenjohtaja (ainakin vuonna 1909). Poliisikuulustelujen alkaessa Savia astui julkisuuteen ja kertoi omat tietonsa tapauksesta. Hänen mukaansa Smolander oli yrittänyt houkutella myös häntä mukaan, mutta hän oli kieltäytynyt.

Savia kertoi myös, että Smolander oli ennen matkalle lähtöä häneltä kysymättä myynyt heidän omistamansa moottoriveneen tamperelaiselle kauppiaalle Matti Wigeliukselle, joka tätä kautta vedettiin mukaan jutun selvittelyyn. Wigelius puolestaan oli Tampereen teosofisen Valonheittäjä-loosin jäsen ja ilmeisesti jossain suhteessa myös spiritualisteihin. Jutussa esiintyi todistajana myös Wigeliuksella työskennellyt konttoristi K. E. Helin, joka hänkin näyttää olleen yhteydessä spiritualistipiireihin ja Jalo-Kiviin. (Helin esiintyi todistajana myös eräässä omituisessa kunnianloukkausjutussa, jonka Jalo-Kivi hieman myöhemmin nosti lankoaan vastaan, tämä kun oli levittänyt kaupungilla herjaavaa juttua, että Jalo-Kivi olisi kidnapannut ja vanginnut anoppinsa!)

Kun ottaa huomioon petosjutun kansallisella tasolla saaman huomion sekä siihen liittyvien henkilöiden läheisyyden Tampereen esoteerisiin piireihin, ei ole ihme, että tapaus herätti paikallisten spiritualistien uteliaisuuden. Näin voidaan ainakin päätellä siitä, että tapausta muiden lehtien tavoin tiiviisti seurannut Tampereen Sanomat (19.1.1911) tiesi kertoa seuraavaa:

Tehtailija Smolanderin olinpaikasta ovat tamperelaiset spiritistit kuuleman mukaan koettaneet päästä selville. Jossain yöllisessä istunnossa oli Smolanderin henki manattu esille ja tältä saatu kuulla että hänen ruumiinsa makaa Näsijärven pohjassa kettingit kaulassa.

Tamperelaisten spiritualistien yritys tavoittaa Smolanderia oli osa yleisempää taipumusta soveltaa spiritualismia rikostutkimuksen palveluksiin. Olen käsitellyt tätä aihetta tarkemmin aiemmin kertomani faktori Rosenqvistin katoamistapauksen yhteydessä. Spiritualistit pyrkivät toisinaan hyödyntämään rajantakaista kommunikaatiota kadonneiden ruumiiden paikallistamisessa: spiritualistisessa istunnossa asiaa saattoi yrittää kysyä asianomaiselta vainajalta itseltään.

Spiritualistien tieto, että Smolander makasi järven pohjassa ”kettingit kaulassa”, liittyi laajemminkin kierrelleisiin huhuihin, joiden mukaan Smolanderin kuolema ei olisikaan ollut tapaturma vaan murha. Smolanderin ruumista ei koskaan löydetty, mikä lisäsi pohdintoja hänen kohtalostaan. Epäiltiin sitäkin, että hän ehkä sittenkin olisi elossa, vaikka kaikki petosjutussa osalliset olivat vielä kaiken muun tunnustettuaankin vakuuttaneet hänen hukkuneen. Vielä vuonna 1912 huhuttiin, että Smolander olisi tavattu hyvissä voimissa Argentiinasta.

Kaiken kaikkiaan Smolander-Paasivirta -petosjuttu on paitsi mielenkiintoinen osa suomalaista rikoshistoriaa myös osoitus siitä, kuinka tiiviisti 1900-luvun taitteen esoteeriset liikkeet limittyivät osaksi ajan muuta elämää. Vaikka tässä tapauksessa ei spiritualistien istuntoa lukuunottamatta ole varsinaisesti kyse esoteriasta, olivat monet juttuun sotkeutuneet enemmän tai vähemmän yhteydessä Tampereen esoteeriseen miljööhön. Tällaiset säikeet auttavat hahmottamaan sitä monitahoista ja verkostoitunutta elettyä todellisuutta, jonka osana tämä miljöö muodostui ja jota se osaltaan itsekin muodosti.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s